"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö", sanoi täti. "No niin, Uli, valjasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme viipyneet." —
Tähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät kosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita ylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa lehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä huolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli vallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset vaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä hurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli siis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö tunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo etäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä liikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa tätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin. Ei olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi; ei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi hänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi hänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen viimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten täytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja hylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen hautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja yhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja vanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin hänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska tunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi valitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän antaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään turvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi, nuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat hänestä nämä ajatukset jo — tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta Jumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle, oli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja sallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun latvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan rakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä erittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella muulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin monet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti, olivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi ihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä nurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on häntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut ohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän nyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja koettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen uskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen kuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan suruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo jota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän ei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan suhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea. Mitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään hänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he olivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä jo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa tilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän Isän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala hänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? — Ja sielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli oli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he kaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat pyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin loisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä rakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan, niin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti jo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin tärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta täti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä: "Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?" Uli sanoi: "Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa."
"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."
"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä tarvita."
"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee, että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."
Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita vastaan ja sanoi:
"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos lie mitä sattunut."
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Solmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.
Sitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä tulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin jo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä karskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut heille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat tiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä vuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö. Ja kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt. Nuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja armaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat ja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa aatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä toivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan tietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat laaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen rintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille päätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti ja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu tuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin unelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän aamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään ja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus ja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa hairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa muuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös, avasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja alkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi hän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla ja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle pesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan pumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti hänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman Ulinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat ja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää ihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki tuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa ja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti väkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja tunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.