Uli oli noussut ylös ja tullut Vrenelin eteen ja vedet kiiluivat hänen rehellisissä silmissään; mutta tätin poskia pitkin ne jo virtana heruivat. Silloin katsahti Vreneli Uliin, hänen silmänsä kostuivat, mutta suupielissä värähteli vielä iva ja uhka. Mutta sitten pääsi kytketty rakkaus valloilleen ja alkoi heitellä hänen silmistään huikaisevia säteitään, vaikka vielä neitseellinen vastahakoisuus sulki hänen huulensa miehen kiihkolle antautumasta. Ja vaikka silmät jo rakkautta paloivat, niin singahtivat kuitenkin nyrppyisten huulten lomasta, ivalliset sanat: "Mutta Uli, mitäs Stiina sitten sanoo, kun sinä taas uutta haluat? Kai se laulaa sinulle että:

"Sen sydän mettislakka on:
Yks sisään saa, toinen lentohon."

"Mutta yhäkö sinä nyt kujeilet?" sanoi täti, "näethän sinä nyt, miten hän on tosissaan. Minä hänen sijassaan keikauttaisin sinulle jo takapuoleni ja sanoisin: 'Haista hapan!'"…

"Keikauttakoon vaan", sanoi Vreneli, "kukaties olen siitä vain hyvilläni."

"Äläs, etpäs olisi", sanoi täti, "kyllä minä sen jo äänestäsi kuulen. Ja Uli, jos nyt et ole tuhma, niin likistä sitä; ei se nyt enää paiskaa sinua, seinään, siitä saat olla varma."

Mutta melkeinpä oli täti vieläkin erehtyä. Sillä yhä ponnisteli tyttö kaikin voimin vastaan ja vähällä oli Uli lentää keiskahtaa taas pitkin permantoa. Mutta eipä jaksanutkaan enää, jo heittäytyi Vreneli Ulin uskollista rintaa vastaan ja purskahti rajuun itkuun kuten hermoheikko. Ja toiset ihan kauhistuivat kun se nyyhkytys ei ottanut loppuakseenkaan, ajattelivat, että mikä sille on tullut. Uli koetteli lohduttaa häntä paraansa mukaan ja sanoi, että älähän nyt huoli, jos et minua tahdo, niin enhän minä sinua kiusaa, kyllä minä mielelläni lähden. Täti ensin äkäili: sellainen hölmö; hänen aikanaan eivät tytöt toki ulvoneet kuin sudet kun saivat lemmityisen. Mutta sitten hänkin jo alkoi pelätä ja sanoi, että enhän minä nyt suinkaan pakolla; jos et sinä tahdo, niin tee toki miten vain parhaaksi näet, enhän minä estele. Mutta älä nyt vain Jumalan tähden noin itke ja huuda, ihanhan ravintolan väki luulee että mikä täällä on. Viimein sai Vreneli heille sanotuksi, että antaisivat nyt hänen vain olla rauhassa, hän koettaa tyyntyä. Hän oli ikänsä ollut orpo raukka ja kaikkien hyljeksimä lapsuudesta saakka. Eikä ollut häntä ottanut isä syliin, eikä äiti suudellut. Ja koskaan ei hän ollut voinut painaa päätään kenenkään povelle. Hän oli monasti ajatellut että vaikka kuolisi, kun olisi edes joku, jonka polvella saisi istua ja panna kätensä hänen kaulaansa. Mutta ei ollut kukaan häntä lapsena hyväillyt, aina hän oli ollut vain vastuksina. Ja niin monasti, monasti oli hän itsekseen itkenyt ja hän oli alati kaivannut jotain, ketä saisi koko sydämestään, kaikesta sielustaan rakastaa, etsinyt ihmistä, jonka rintaan saisi painaa päänsä tuskassa ja ilossa. Ystävätärtä, jonka seurassa olisi tyyntynyt; mutta ei hän ollut sellaista löytänyt. Ja hän oli ajatellut, kun hänelle puhuttiin naimisista, että hän jää yksin, vaikka olikin koettanut uskoa, että tuo ja tuo se nyt on se, jonka rintaa vasten hän voi surussa ja ilossa painaa päänsä ja joka on hänelle uskollinen kuolemaan saakka. Mutta ei hän ollut sellaista tavannut, johon hän voi luottaa. Kyllä hän Ulia rakasti, oli jo kauan häntä niin sanomattomasti rakastanut, mutta ei hän vielä ollut saanut uskoa häneen. Ja jos hän tällä kertaa pettyisi, jos ei Uli häntä uskollisesti rakastaisikaan, niin hänen viimeinenkin toivonsa sammuisi, hän kuolisi onnettomana. Siksi hän oli niin pelästynyt heidän sanojaan ja heidän pitäisi Jumalan nimessä antaa nyt hänen vain olla rauhassa, että hän saisi oikein ajatella mitä hän nyt tekee. "Voi, te ette tiedä, miltä tuntuu tällainen köyhästä orpo rukasta, jota ei isä koskaan ole ottanut syliin eikä äiti koskaan suudellut!"

"Sinä rakas hölmö tytykkä!" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan. "Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman tarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi ollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä meikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä soppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä pitää suudellakin."

"Tämän olen ansainnutkin", sanoi Uli, "tämä on minulle ihan paraiksi. Olisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta jos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä uskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se on, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan ole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele, Jumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet." —

"Kuulethan nyt", sanoi täti, "miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota nyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen vuokraisännänvaimoksi."

Vreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan luvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla rauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos tahdottiin.