"Voi mitä sinä nyt taas puhut", sanoi täti; "etkös jo kuullut, sanoihan se jo nyt itse, että hän on sinua rakastanut jo kauan?"
"Niin", vastasi Vreneli, "kyllähän ne sanoa osaavat, samaa ne puhuvat kaikki. Läkähtyisivät edes kaikki siihen valeeseen niin monipa heistä pelastuisi! Ei se ole parempi kuin muutkaan. Jos te ette olisi alkanut talosta puhua niin olisittepas nähnyt, miten paljon se minua rakastaa. Ja paha olitte, kun ette edes minulle ensin puhunut mistään, vaan yhtäkkiä sitten rupesitte minua lykkäämään sille kuin sialle tammenterhoa suuhun. Olisittepas raahtineet avata suutanne edes vähän ensin minullekin, niin olisimpa Teille sanonut, mikä Ulin sydämessä palaa. Kyllä hän sanoo: kulta, rakas kulta, ja toisen pitäisi luulla hänen sanovan: kultu, rakas kultu!"
"Merkillinen pöhkö sinä olet", sanoi täti, "ja koppailet pahemmin kuin parahin herrasneito."
"Senpätähden juuri, täti, tahdonkin vähän edes koppailla kun olen vain köyhä tyttö. En anna sillä tavoin heitellä itseäni toisten syötiksi. Ja parempi lieneekin syy koppailla kuin monella muulla, olkoonpa sitten herras- tai narristyttö."
"Mutta Vreneli", sanoi Uli, "minkäs minä nyt sille mahdan ja minuunko sinä nyt sen pusket? Tiedäthän sinä hyvin, että minä sinua rakastan enkähän minä tiennyt tädin tuumista enemmän kuin sinäkään. Väärin sinä pusket vihaasi minuun."
"Ahah", sanoi Vreneli, "nytpä vasta minä huomaankin, että tämä on ihan sovittua juonta. Se älähtää, johon kalikka kolohtaa. Kyllä olette ilkeitä molemmat, minä en kuuntele tästä enää sanaakaan. En anna ajaa itseäni kuten kalaa nuottaan."
Ja Vreneli aikoi taas lähteä livistämään ulos, mutta täti piti häntä nyt vuorostaan vyötäreiltä kiinni ja sanoi:
"Miten tuhma ja epäluuloinen olet! Ei nyt mokomaa maailmassa! Milloinka minä olen punonut juonia sinua vastaan? Se on kyllä totta, että minä läksin serkun luo juuri tämän asian tähden ja otin siksi teidät molemmat mukaan. Mutta minun tuumiani ei ole tiennyt kukaan, ei edes Jukka, sen vähemmin Uli. Minä pyysin serkkua vain tiedustelemaan asiaa Ulilta ja Uli oli, ihan totta, kehunut kovasti sinua. Serkku sanoi minulle, että kyllä se Uli ottaisi Vrenelin ihan tuossa paikassa, mutta oli hänelle sanonut, ettei hän uskalla siitä kurahtaakaan sinulle kun pelkää että sinä härnäisit häntä sillä Liisan asialla. Ja sentähden minä ajattelin, että minäpä puhun sinulle itse, kun ei Uli kerran uskalla puhua. Sillä kyllä Uli tästä tytöstä pitää, sen olen nähnyt, eihän minullakaan silmät selässä ole. Niin että Ulilla ei ole tässä mitään syytä."
"Mutta minkäs tähden se tänään sitten tuli sinne tupaan, kun minä olen tavaroita käärimässä kokoon", kysyi Vreneli, "ja tuppautui suuta, antamaan? Sellainen ei hän ole ollut ikinään ennen."
"Heh", sanoi Uli, "no sen saat pian tietää. Kun tänään olin puhellut isäntäni kanssa, niin sinä jäit minun mieleeni entistä enemmän ja minä tuumin, että antaisin vaikka pääni, kun saisin tietää, tokko sinä minusta yhtään pidät ja tokko sinä huolisit minusta. Vuokra-asiasta en tiennyt silloin niin hölyn pölyä. Ja kun tapasin sinut sitten niin yksin, niin en tiennyt oikein mikä minulle tuli, ihan tuli kuin suonen veto käsivarsiin ja täytyi sinuun koskea ja pyytää muiskua. Ja ensin luulin, että sinä annoitkin. Mutta sitten ajattelin, että ei se tainnutkaan antaa. Et suinkaan sinä muuten olisi paiskannut minua niin riivatusti luotasi. Ajattelin, ettet sinä välitäkään minusta ja minulle tuli niin paha mieli ja minä ajattelin, että kunhan nyt tulisi vain joulu että pääsisin talosta pois niin menisin vaikka kauas jonnekin Weltschlandin pohjukkaan että olisin sitten siellä ihan näkymättömissä, kuulumattomissa. Ja sitä minä nytkin tässä tuumin, Vreneli. Jos et sinä minusta huoli, niin minä viis vuokraamisista ja menen niin kauas kuin pippuri kasvaa, eikä kukaan minusta saa tietää enää sen koommin."