Vihdoinkin lähtivät kauppias ja Liisa hirveästi uhkaillen talosta: kyllä saavat nähdä, mitä ovat heille tehneet. He eivät enää niin nokkaansa pistä mokomaan paikkaan, jossa heitä niin kohdellaan.

Kaikilta pääsi helpotuksen huokaus kun nuo vieraat olivat lähteneet ja poika Johannes lupasi nyt Vrenelille myötäjäisiksi jonkin talouskalun, — valitkoon minkä tahtoo, — koska hän niin kunnolla oli löylyttänyt tuon lankomiehen. "Minä antaisin vaikka louisdorin, jos se manuuttaisi. Silloinkos minä sille syöttäisin kaikki sen entiset synnit takaisin niin että se siihen soppaansa läkähtyisi."

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.

Sitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti tuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja monasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva pääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea: mutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin veikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. "Onhan aivan kohtuullista", sanoi hän, "että minäkin saan vanhemmilta jotain, kun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin." — Irtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös talouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin sangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan maksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle takaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia merkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika sekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi mittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja hänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin raskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä etuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät rahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut myötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja kaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli tahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta sitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille ole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.

Mutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista ja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla, karjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan, milloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa vielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule heinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja miten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan luonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän pelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä perustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa asioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein katsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet ja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen puoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta vasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia kedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.

Vähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten itse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan heittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen rauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii hän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja turvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi."

Usein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min oivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä. Mutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko asettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja liian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli valitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän enää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. "Meillähän on vielä niin paljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi. On kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta vastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä olla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun kanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä vain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta lutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne mustankirjavat."

Silloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi mietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin ajan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli, joskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa kuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen kätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein puolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia emännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän huokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne tehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän voisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin onnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista ja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön kärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana kuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi häntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli onnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille kuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin painaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa onnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä omakseen.

"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu", sanoi täti usein. "Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi sormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos enkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä oikein käy." Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei hän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa, niin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa hoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja kujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka alituiseen sanomalla: