"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee niiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo, ettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole koskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt. Johan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu kuulevinaankaan."
Niin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila hoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan kokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena vuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä niitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa; milloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne vielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti hääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi että hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä puukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa jälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti pöydän päähän ja sanoi:
"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä."
Ja muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään ja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja huudahti viimein:
"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy ottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton olet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän nyt on menoa, voi voi!"
Vreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin laskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä kuulutuksille. "Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen maaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!"
Mutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin lähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin kuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan kotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta maanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli hänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat kylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki — rapu — ollut hänestä mieleinen. "Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä", tuumi hän. "Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja onhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno. Palveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo."
Torstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: "Ihanhan sinä nyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä ja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai myöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee."
Onneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti torstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut kulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö musta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi ja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille ja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä akkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt kun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja puikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:
"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin muljottele."