"No kyllä olet otus", sanoi täti. "En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun kanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin."
"Miten vain tahtoo", sanoi Vreneli; "mutta jos hän ei lähde tänään, niin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin kovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää."
"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!" sanoi täti. "Mutta ottakaa nyt vaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan pyryyn."
"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille! Kylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä kalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä."
Nyt yllytteli täti Ulia: "Elä mene!" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun tyttö nyt vihoviimeinkin lähti. "Vaan saas nähdä", tuumi hän, "miten sinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen äksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan edes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan tai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla päivällä ja ihmisten nähden."
Täti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli kuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille Jukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi: "Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla metkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla tavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin ne juonet kasvavat, usko minua."
Kun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön ovea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin täytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas siunailla ja vannotella:
"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan te eksytte tuiskuun."
Mutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja katosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan kuollakseen.
Matka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli suomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua ja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas huohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä meni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin pieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten oveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin tuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin kärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti, jysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan ylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi: