Sitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja kirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan ja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja raikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.
"Sehän oli oikein ystävällinen mies", tuumi Vreneli mennessään; "se on niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi vaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi."
Kun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta jo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen ei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:
"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä ole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit takaisin."
"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin paljon juostavaa", vastasi Uli.
"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää matkaa."
Niin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään ja emäntä epäröi: "Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen istumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?"
Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan ravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa."
"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Uli, "mutta hävytöntähän olisi ollut tuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään palattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan nyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että te häpeette meitä."
"Johan nyt hulluttelet, Uli" sanoi emäntä, "tiedäthän sinä miten me sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun ajattelet minusta niin pahaa." —