He astuivat kirkkoon ja hiljaa, vitkaillen lähtivät toinen vasemmalle, toinen oikealle puolelle ja katselivat sitten miten lapsukaista otettiin Herran liittoon. Ja he ajattelivat, että suloista olisi antaa tuollainen pieni, heikko kytys ruumiineen, sieluineen Vapahtajan holhottavaksi. Millainen helpoituksen huokaus vanhemmilta päässeekään, kun he kasteen kautta tulevat varmoiksi siitä että Herra on heidän kanssaan ja ruokkii heidän lastaan hengellään kuten äiti sitä ravitsee maidollaan. He yhtyivät aivan hartaasti toisten rukoukseen ja ajattelivat: Mitenhän vakavalta tuntuisi, jos heidänkin täytyisi kasteen todistajina luvata koettaa ohjata lasta Herran luokse. — Tavanmukaista kasterukousta he eivät kuulleet, sillä nyt läheni heidän tärkeä ja vakava hetkensä. Kun pappi astui esiin kastemaljan takaa, niin Uli nouti Vrenelin ja he tulivat nyt vihkipallin luo, rupesivat polvilleen ja koko toimituksen ajan he sitten pitivät toisiaan lujasti kädestä kiinni ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikista voimistaan he rukoilivat ja kiittivät ja ylistivät Herraa kuten sanoissa käskettiin. Ja paljon enemmänkin he ylistivät, sillä kiitosta tulvehtivat heidän uskolliset sydämensä. Ja ylös noustuaan oli heistä sitten niin turvallista ja mukavaa olla. Molemmista tuntui, kuten he nyt olisivat saaneet koko elämäkseen aarteen, joka tekee heidät onnellisiksi ja jota heiltä ei kukaan voi riistää ja houkutella pois ja jonka kanssa he ovat yhtä aina ja ijankaikkisesti.
Ulkona pyysi Uli vaimokultaansa tulemaan papin luo hakemaan todistusta. Häpeillään tenäsi Vreneli vastaan, sanoi verukkeiksi sen, ettei hän tunne rovastia, eihän se ole tarpeellista j.n.e. Kuitenkin lähti hän rovastin luo eikä arkana kuin varas yöllä, vaan nyt kuin onnellinen vaimo kunniallisen miehen rinnalla ainakin. Vreneli osasi hillitä mielenliikutustaan.
Ystävällisesti otti hänet rovasti vastaan, tuo kunnianarvoisa, pitkä, laiha herra. Ja tuskimpa kukaan osasi niinkuin hän yhdistää vakavuutta lempeään käytökseen ja siksipä sydämet hänelle aukenivatkin kuin taikasauvan kosketuksella.
Katseltuaan Vreneliä hetken, kysyi hän: "Mitäs arvelet Uli, onnen potkustako vai Jumalan sallimasta sinä sait tuollaisen vaimon?"
"Herra rovasti", sanoi Uli, "oikeassa olette, Jumalan sallimana minä sitä pidän."
"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?" "Minä arvelen, että hyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen."
"Niin minäkin", sanoi pappi, "se oli Jumalan tahto; älkää sitä unohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen toisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan myös siellä — ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö maailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta varten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta vikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli. Se ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on ahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä tunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika ensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä Uli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin viat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi. Teistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun tulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi. Sillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä vakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja koettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan sinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan liian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa jälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan ja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin suhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi ja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä, sitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä uskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan yhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt teidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään taivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla, vaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte, tasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä sitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat päivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat puskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että olette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo ennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt teidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja auttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän yhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin maailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee teissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita ja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja pieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi Jumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi tavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä helvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt yhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on sinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi sielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle vastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla puolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle näin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin sitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen sinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään, sitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en kuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu tosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa."
Kun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen silmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:
"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen tuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina muistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän puolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä Teidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä unohtaneet."
Rovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille seutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. "Minä pidän teitä aivan kuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani olekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos te menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä auttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani oli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla."