— Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat herrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä katseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se on ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko ne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa he eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat riemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään, vieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja vai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat onnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä; mutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat kieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee puistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä ovesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää se sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt, on vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti ja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei kumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan, josta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei pikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja surut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. — Niin, kumpa vain enemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin pikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt ei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa, molemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla pingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes kamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan saada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja kellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien autuutta, se!

Ei ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän sisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä tuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin isännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän sinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä sellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä istuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli tehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut sitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä oli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia täyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: "Istu, otahan kahvia ja leikkaa itse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma." Sanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän pelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli sanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta pujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa. Lopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään isännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli sille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin ovela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti hän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei hän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: "Niin, kun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta louisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli." "Sehän nyt on merkillistä", sanoi isäntä, "et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin ovela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne ansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin." — Uli kierteli ja sanoi: "Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava minulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa." — Isäntä sanoi: "No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä enää puhua." "Mutta kuules", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet, kuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin jos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut arvelematta jaella louisdorin tarvitseville), "kuules, kun nyt Uli kerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni te voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi nurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä, Johannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän kiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin." Uli sanoi: "Kiitoksia paljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!" Ulos mennessään hän ei ajatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli siitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut muu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta ajatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.

Kun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes vaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat näet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan Uli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun luo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku sananen. — Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa hetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois. Isäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. "Ota pois omasi", sanoi hän. "Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä, mikä on oikeuden mukaisesti sinun." Uli rupesi taas kursailemaan ja sanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin saanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on liian iso päiväpalkka renkimiehelle. "No etkö nyt jo kuullut", sanoi isäntä, "että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen louisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en viitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille antaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin tehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei naisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä." — Uli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä rikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli päättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei olisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan aukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi hänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi kuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois, alkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa. Viimein sanoi isäntä: "On jo aika mennä levolle; hyvää yötä." "Sitä samaa, isäntä", sanoi Uli; "mutta jos sopisi, niin olisihan minulla sinulta vähän kysyttävääkin." "Ka, mitä?" kysyi isäntä. "Niin, se Hubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään, ettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa olla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se rengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi sillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa. Kaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että se avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt kahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä katsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten."

"Mihinkä sinä renkiä tarvitset?" kysyi isäntä. — "Enhän minä mitä renkiä tarvitse", sanoi Uli, "mutta minä luulin, että saisin Kaisusta sopivan vaimon." "Vai niin", sanoi isäntä, "mutta minun mielestäni sinä kuvailit Kaisua vain hyvänä renkinä, etkä hyvänä vaimona. Ja vaimo ja renki eivät ole ainoastaan aivan eri olentoja, vaan hyvä renki voi olla myös huono vaimo ja huono renki hyvä vaimo. Mitä hyötyä siitä sinulle on, jos vaimosi tekee rengin töitä, vaan ymmärtää talon hoidon kuten lehmä pyörivän tuulimyllyn. Ja sellainen on Kaisu. Se niittää ja luo lantaa paremmin kuin yksikään muu tyttö ja tallustelee tunkiossa paljain jaloin niin että lanta räiskyy aina polviin saakka; mutta kunnollista keittoa, tiskivettä parempaa, ei se osaa keittää. Äiti heillä hoitaa tavallisesti ruokataloutta ja ainoastaan silloin kun hän on sairaana, ajavat tyttäret tuhrujaan pannuun ja sanovat sitten muka keittävänsä ja keittävät sellaista soppaa, ettei sitä siivollinen sikakaan syö. Kun isä ei ole kotona, keittelee kukin itselleen mitä haluttaa. Kun saavat tuhlata paljon voita, munia ja jauhoja, niin luulevat hötöksiään hyviksi. Ei niin reikää ne osaa paikata; tuskin heistä yksikään lie eläissään ottanut neulaa käteensä. Hirveää talonhoitoa se on. Tavaraa on jos miten paljon ja jokainen kuluttaa sitä kuten haluttaa; kukaan ei piittaa siitä, miten paljon kuluu. Siksi eivät he olekaan oikeastaan rikkaita; he paremminkin taantuvat kuin edistyvät. Niin käy aina, kun ei pidetä järjestyksessä mitään. Tyttäret eivät saa paljoa periä, sanokoon Kaisu mitä tahansa. Rikkaus on maassa ja maa joutuu pojille; ja saavatpas tytöt nähdä, mitä heidän osalleen jää! Noista Aargaun tädeistä olen myös kuullut puhuttavan; ne ovat vain sulavaa sokeria, joilla ihmisten suita imellytellään. En tosiaan tiedä, mitä tätejä niillä olisi Aargaussa. Ne tytöt epäilyttävät vähän, kehuvat liiaksi. Panee ajattelemaan, että ovat puutteessa. Heidän äitinsäkin oli samallainen. Hän oli vähällä saada minut pauloihinsa, ja olisimpa saanut kauppojani katua! Kyllä uskon, että saisit Kaisun; mutta mitä sinä hänellä teet? Rahoja et saisi vielä pitkään aikaan, sitävastoin saisit olla kauan palkattomana renkinä, kotivävynä. Ja jos pääsisit itse ohjiin, täytyisi sinun hankkia piika hoitamaan taloutta emännän ollessa lantaa luomassa. Eikä Kaisulla olisi mitään kyllältä. Jos hän ei saisi kaadella neljän lehmän maitoa kujille, parkuisi hän puutetta ja hätää. Et usko, miten usein pettyy talon tytöissä, joita paljon kehutaan ja jotka ovat eläneet hyvissä oloissa. Ne eivät jumaliste osaa usein muuta kuin hosua ja hutkia työkaluilla kun heidät panee työhön, eivät ne koskaan tee työtä järkevästi. Elleivät saa kaulaa myöten mäiskiä ja rypeä maidossa ja voissa, niin nurkuvat huonoja oloja, ja ellei aina ole räätäliä heidän takanaan ja ompelijatarta edessä, niin ovat he sen näköisiä, ettei tiedä mikä on etu-, mikä takapuoli. Ja jos ei voida ottaa piikaa tai jos piiat eivät ole emäntää älykkäämpiä, niin hyöritään talossa kuin päättömät kanat ja aterioiminen on kanain kaivelemista tunkiolla; Sen sijaan lähtevät naiset kynnökselle ja ajattelevat suurtakin merkitsevän sen, että he ovat muutaman päivän vuodessa väen kanssa ulkotöissä! Mutta suurten töiden lomassa ne tavallisesti laiskehtivat. Jos sinä tuollaisen ottaisit, niin saisit myös pitkin vuotta kuulla kahdesti päivässä, miten hyvä eukolla oli ennen kotonaan, miten suuresta suvusta hän on ja miten paha hänellä nyt on: hölmö oli ollutkin: olisihan hän voinut saada parempiakin kuin talonpoikaisen rengin! Se on minun mielipiteeni, Uli", sanoi isäntä, "tee kuten paraaksi näet; mutta kun kerran kysyit minulta neuvoa, niin en sinua Kaisulla mairittele."

Uli oli kuunnellut aivan hartaasti ja sanoi viimein: "No, minä menen ja vedän pyhähousut jalastani pois. Sinä ajoit koko talontyttö-pöläyksen mielestäni, mutta taidat olla oikeassa. Kun tahtoo vaimoa, niin ei taida pitää tavoitella renkiä. Voisi joutua itse vielä rengiksi eikä saisi koko keikauksesta muuta etua kuin lauman lapsia ja huonon vaimon, joka ei tyytyisi mihinkään, kun ei saisi koskaan kyllikseen tuhlata. Jos et olisi minua avittanut, olisin sinne ehkä mennyt ja saanut vettä kenkääni vielä pahemmin kuin silloin niissä Stiinan ja Ullan hullutuksissa. On toki hyvä, kun on joku, joka on itseä viisaampi." "Niin", sanoi isäntä, "hyvä kyllä, mutta häneltä täytyykin asioitaan tiedustella ja häneen luottaa, muuten ei hänestä ole mitään hyötyä."

"Oikeassa olet", sanoi Uli; "kyllä nyt olenkin viisastunut sen verran, että tiedustelen ja uskon; kiitokset vain sinulle." "Ei ansaitse, tällainen pieni apu", sanoi isäntä. "Hyvää yötä." "Sitä samaa", vastasi Uli. "Mutta kuule, älähän sinä nyt vain lörpöttele kellekään, mitä minä olen sinulle puhunut", lisäsi isäntä. "Älä pelkää", vastasi Uli, "kyllä pidän ne omina tietoinani."

YHDESTOISTA LUKU.

Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä isäntä osaa häntä innostaa.

Niin haihtuivat vähitellen Ulin päästä naimahullutukset ja hänestä tuli jälleen vain uuttera renki, joka huolellisesti toimitteli tehtäviään.

"Minun hevoseni ovat nyt seudun kauneimmat, lehmien kylet välkkyvät kuin silkki ja tällaista lannan paljoutta kuin tänä vuonna ei minulla ole vielä ikinä ennen ollut", sanoi isäntä. "Oltaisiimpa vain joka talossa vähän ymmärtäväisempiä kuin mitä nykyisin ollaan, niin saataisiin olista melkein puolta enemmän lantaa kuin nykyjään; se on nyt meillä koettu." Mutta isännällä oli aina ollut renkejä, — kuten oli jo Ulille kertonut — joita ei saanut luopumaan vanhoista huonoista tavoista ja jotka hymyillä virnistelivät kun ymmärtäväinen isäntä heitä neuvoi. Ja mikään ei isännästä ole kiusallisempaa kuin mokoma itserakas nolkki, joka ei ymmärrä mitään, vaan ei kuitenkaan välitä neuvoista, moinen, joka tuumii, ettei isännällä ole omissa asioissaan niin mitään sanomista. Ne eivät, jumaliste, eläissään opi kerrassaan mitään, vaan pysyvät aina yhtä tuhmina ja heitä ei viimein kukaan huoli työhönsä kymmenenkään kreutzerin päiväpalkasta.