Mutta Uli kävi kaikissa ulkotöissäkin. Hevosmies oli hän vallan mainio ja hänen neljä nimikkoaan vetivät niin varovasti ja tasaisesti että kulettivat ainakin kolmanneksen enemmän kuormaa kuin muiden hevoset. Sulloipa hän vankkurit miten täyteen tahansa, aina ne vetivät niin että paukkui. Uli riitti kynnössä mille isäntäukolle tahansa ja kylvössä ei hänen kanssaan huolinut kenenkään mennä kilpailemaan. Jopa voi isäntä jättää hänen kylvettäväkseen hienotkin siemenet, kuten esim. apilaan, pellavan j.n.e., ja emäntä sanoi, että hän tuskin huomaa eroa Johanneksen ja Ulin kylvöksessä. Isäntä sanoi usein, että askareet sujuvat nyt aivan yhtä hyvin olipa hän itse kotona tai ei ja ettei oikein arvaakaan, miten hyvä nyt on olla, kun on talossa renki, joka ei lyö laimin tehtäviään ja jonka huoleksi voi uskoa mitä tahansa, eikä mikään pölkkypää, jolla ei ole mielessä muuta kuin tänään laiskehtiminen ja huomenna lurjusteleminen. — Niin oli hän jo monelle kertonut; mutta hänelle oli aina vastattu: Hyvä on sinun rehennellä, sinulla on varaa antaa enemmän palkkaa kuin muilla; minun täytyy maksaa korkoja, enkä voi siis pitää neljänkymmenen kruunun renkiä, täytyy tyytyä halvempaan. Silloin oli isäntä sanonut, että jos he oikein laskisivat, niin he huomaisivat, että huokeimmat rengit ne ovatkin juuri niitä kaikkein kalliimpia. Mutta sitä ne eivät ottaneet uskoakseen.
Niin saarnaili Johannes usein ja ylpeä hän oli rengistään. Ulin vuosipalkka oli vähitellen kohonnut aina neljäänkymmeneen taalariin ja niistä oli hän säästänyt joka vuosi vähintäin kaksikymmentä taalaria ja kuitenkin oli hänellä nyt hyvät vaatteet ja enemmän ja yhtä hyviä paitoja kuin monella tilallisen pojalla. Hänellä oli yli sata kruunua säästöpankissa ja hän piti itseään jo varakkaana miehenä. Mutta kuten nälkä usein tulee syödessä, niin tulee usein maltittomuuskin säästäessä ja vaurastuessa. Edistyminen alkaa tuntua liian hitaalta, tuntuu siltä, kuten ei tarvittavaa rahamäärää tahtoisi saavuttaakaan, kuten edistyksen pitäisi olla ihan toisella tolalla. Tämä nyt on tuo tuttu juttu siitä sairaudesta, mikä enemmän tai vähemmän tarttuu kaikkiin, joille kertyy taskuun joku kruunu rahaa ja ovat saaneet päähänsä sen ajatuksen, että heistä täytyy tulla rikkaita. — Se tauti tarttui Uliinkin ja hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen nyt ehdottomasti joko hankkia itselleen jo jotain itsenäistä tointa tai saada vielä enemmän palkkaa. Aina kuuteenkymmeneen kruunuun kykenisi hänen laisensa hyvin ansaitsemaan jossain kunnon paikassa, ja jos hän saisi hyvän tallirengin paikan, voisi hän saada hyvässä lykyssä satakin kruunua. Tosin hänen olisi ikävä lähteä täältä, ajatteli hän, ja kaikki täkäläiset ovat hänestä rakkaita; mutta täytyyhän jokaisen katsoa eteensä. Isäntä huomasi tuon sairauden eräistä Ulin vihjailuista ja oireista, mutta hän ei siitä vihoitellut. Hän ei ollut niitä, jotka kohdeltuaan palvelijaa hyvin, luulevat, että palvelijan sitten tulee vastalahjaksi uhrautua heille koko elinijäkseen, s.o. palvella heitä kaiken ikänsä samalla palkalla, vaikka se olisi miten vaikeaa palvelijalle. Tietysti en nyt puhu tuosta tavallisesta palvelijain vimmasta muutella joka vuosi palveluspaikkoja kahden, kolmen kruunun palkankorotuksen vuoksi, vaikkeivät olekaan missään suhteessa edistyneet, eivät kelvollisuudessa eivätkä työtaidossa, ja vaikkei heidän nimensä arvo ja entisten isäntäinsä suosio olekaan kasvanut. Tieto, että on tehnyt jollekin ihmiselle hyvää, on tosin annettua palkkaa sekin, ja vähän aikaa voi tosin hyvällä syyllä käyttää hyödykseen ihmistä, jonka on tehnyt paremmaksi. Mutta tässä seikassa ei sentään ole mentävä liian pitkälle. Ellei parannetulle voi antaa hänen kykynsä mukaista tointa ja palkkaa, niin ei häntä pidä itsekkäästi estää edistymästä, vaan täytyy järjestää asiat niin, että itse voi tulla toimeen ilman häntäkin. Ja samalla pitää auttaa häntä yhä edistymään. Sitten muistelee palkollinen isäntää elinikänsä kiitollisin sydämin, kuten ystävä ystävää.
Heti alussa ei Johannes ajatellut tätä asiaa näin kauniisti, ja häntä harmitti kun oli kasvattanut Ulin toisten hyväksi; mutta mieliapeaansa ei hän kuitenkaan ilmaissut ja hänen viimeinen päätöksensä oli tämä: joko täytyy minun maksaa hänelle niin paljon palkkaa että hän on tyytyväinen tai antaa hänen mennä. — Kun siis Uli kerran varsin luottavaisena, — jollainen hän muuten aina nykyjään oli isäntäänsä kohtaan, — avasi hänelle sydämensä ja sanoi, ettei hän nyt oikein tiedä mitä ruveta yrittämään: ostaako talo vai vuokrata? niin antoi isäntä hänelle neuvojaan ilman mielikarvautta. "Kyllä ymmärrän", sanoi hän, "ettet sinä voi ijäksipäiväksi jäädä minulle; sinä olet nuori ja sinun täytyy käyttää nuoruuttasi hyväksesi. Paljoa enempää palkkaa en minä enää voi sinulle maksaa, vaikka siitä ehkä olisikin minulle pelkkää etua. Mutta mitäs puhut ostamisista ja oman hankkimisista? Mihinkäs sinä pystyt sadalla kruunullasi? Suurta tilaa ei ajattelemistakaan, sadat kruunut eivät niissä merkitse niin mitään. Ja jos ei isoa tilaa varten ole vähän käyttörahojakin, niin ei pääse alkuunkaan ja joutuu pian puille paljaille. Kun ostajat huomaavat myyvän talollisen olevan rahapulassa, täytyy aina myydä kaikkia tuotteita liian halvalla. Ei voi koskaan odottaa sopivaa aikaa. Sitä vastoin täytyy kaikesta maksaa liikaa niille, jotka myyvät laskulle; siten on kiinni kuin tervassa ja aina veloissa kunnes tulee — vararikko. — Vielä pahempi on pientilallisten kohtalo. Surettaa aina kun näkee heidän ponnistelevan. Kaikki mitä tilalla kasvaa, kuluu omaan tarpeeseen. Milläpä edes maksaa talon maksut? Yhden tai kahden lehmän tilat ovat aina yleensä kaikkein kalliimmat ostaa ja hoitaa. Useimmat menevät perikatoon koettaessaan saada itsestään tilasta maksujaan. Aivan toinen on asia, jos harjoittaa niiden hoidon ohella jotain muutakin ammattia tai saa muiden töissä sivutuloja. — Tilaa sinun rahoillasi ei saa, tuskin saisi tarvittavaa karjaakaan; mihinkäs niillä pystyt? Ei, kärsi nyt vielä vain; muuten ehkä menetät yhtäkkiä kaikki mitä jo omistat. Mutta jos satun kuulemaan, että on saatavissa jokin paikka, josta saisit kunnollisen palkan, niin en estele sinua lähtemästä. Vaan ei tallirengiksi; niille käy tavallisesti huonosti, harvat säästyvät jäsentaudeilta ja viinan vimmalta. Tosin olen pahoillani lähdöstäsi; mutta empä voi valittaa, että ihan heti yritit laukata pois tai vaadit hävyttömästi lisää palkkaa tai ettet olisi huomannut olevasi minulle jollain tavoin kiitollisuuden velassakin. Sinä olet nyt ollut minulla lähes kymmenen vuotta ja kyllä minä jo olen saanut hyötyä sinun parannuksestasikin. Ole varma, että koetan miettiä sinun etuasi. Voithan itsekin sitä aprikoida, mutta ilmoitahan aina tuumasi ajoissa minulle." — Näin suorasukaisesti puhelivat isäntä ja renki nyt keskenään; he eivät olleet toisilleen umpisuita eikä siitä tullut vahinkoa kummallekaan.
Oli syksy, puut täynnä hedelmiä, niityt lehmäkarjaa, pellot potatin nostajia, päärynäpuissa hyppeli oravia, metsissä kierteli metsästäjiä, viinitarhoissa vilisi ravintolan isäntiä. Johannes oli tullut hevosineen pellolta ja latasi pengermällä piippuunsa tupakkaa, istuen penkillä ja nauttien levosta ennen illallista. Hänen vaimonsa tuli kellarista panemasta hedelmiä kuivamaan, ja sanoi hengästyneenä: "Kuule nyt, Johannes, en tiedä mitä tehdä; alhaalla ovat jo kaikki kuivauslaarit kukkurallaan ja puissa on vielä lähes tuhannen koria: keksi nyt, mitä on tehtävä? Näin niitä ei voi jättää. Vaikkeivät hedelmät nyt olekaan juuri missään hinnassa, niin parempihan on niillä tehdä jotakin kuin antaa niiden pilaantua saamatta niistä mitään hyötyä. Rakas Jumala on ne kasvattanut ja johonkin niitä siis täytyy käyttää." "En teekään tahallani syntiä, muori paha", sanoi Johannes, "olen jo tätä asiaa aprikoinut. Haluatko huomenna lähteä kanssani markkinoille? Minulla olisi jos jotain asiaa kaupungissa toimitettavaa, täytyisi katsastella uutta lehmääkin ja käydä teurastajalla. Se ei ole vielä maksanut sitä viimeksi myötyä vasikkaa; ja olisi puhuttavaa kirjurin kanssa kunnan asioista. Tuumin siis lähteä huomenna markkinoille. Saapahan sitten nähdä, eiköhän etikka- tai oluttehtailija haluaisi ostaa summassa niitä omenoita." "Mitäs hullutteletkaan, Johannes, mitenkäs minä täältä pääsisin! En puhukaan nyt muusta: mutta meillähän on nyt räätälit talossa; ja ajatteleppas sitä! Jos lähtisin, täytyisi minun jättää kankaat ja rihmat koko päiväksi heidän varaansa. Ja kylläpä he, se on varma se, siitä olisivat hyvillään, mutta minä en. Tulee vahinkoa, jos lähden kotoa. Ja kylläpä sitten koreasti kävisi jos jättäisin räätälit ja piiat koko päiväksi yksikseen kotiin. Mutta mene sinä nyt vaan hevosilla ja vankkureilla ja vie kuorma omenia mukanasi." "Ei, muori paha, se ei käy päinsä", sanoi Johannes. "Huomenna on markkinoilla tulvanaan kansaa. Jokainen tuo kuorman eikä saa senkään vertaa mitä kuluu hevosten ja vankkurien seisottamiseen. Mutta ajamalla menen kuitenkin. En voi kävellä; jalkani ovat ihan puutuneet ja huomennahan ei voida kuitenkaan kyntää. Täytyy vetää lantaa ja siinä tulee toimeen yhtä hyvin kolmella kuin neljälläkin hevosella. Suurta kuormaa ei voi panna kun on niin märkä keli." "Hyvä on, kun menet hevosella. Mutta saat ottaa pytyn voita mukaasi, minä annan heti kirnuta. Voinpahan sitten huomenna antaa välipalaksi räätäleillekin voileivän. Se on niille harvinaista herkkua ja syövätpähän sitten ehkä vähemmän päivällistäkin. Eivät, Jumala paratkoon, ruuat siunaannu kun ne ovat talossa."
"Uli", sanoi isäntä illalla, "varustappas Laukki huomeneksi ajoon ja puhdista vähän pikku vaunuja, niitä ei ole käytetty pitkään aikaan. En ilkeä, Jumala varjelkoon, ajella kuten Ylä-Aargaulaiset ja Bernin seudun tilalliset: viime vuoden töhkää pyörissä, rummuissa ja akselissa ja heinää häkin raoissa. Luulisi, etteivät ne vankkureitaan osaakaan puhdistaa. Lieneepä ihanaa heidän pihatantereillaan; siellä mahtaa olla isoisäin lastut ja roskat nurkissa, jotta kyllä osaisivat kotiinsa, jos haluaisivat palata." Sille rupesivat räätälit nauramaan ja alkoivat hekin kertoa isännän mieliksi ja kunniaksi kompajuttuja Bernin seudun tilallisista.
Huomisaamuna olivat komea Laukki ja siistit Bernin vaunut valmiina talon edustalla. Emäntä sitoi vielä isännän kaulaan liinan, oikaisi mieleisekseen hänen paidankaulustaan, pisti hänen taskuunsa nenäliinan, jota ensin levitteli ja tarkasteli, ettei siinä vain ollut reikiä, ja kysyi sitten: "Jokos on nyt kaikki?" Ja kun Johannes kaiveli taskujaan, puuttui vielä pesusieni, jonka vaimo toi hänelle keittiöstä. Ulkona oli voi varustettuna sankakoriin ja peitetty kauniilla valkealla, punapäärmeisellä liinalla. Johannes nousi rattaille lausuttuaan Ulille tarpeelliset ohjeet; ja emäntä antoi sitten hänelle korin ja tuumi, että isä voisi pitää sitä toistaiseksi istuimella; mutta jos joku nätti ja iloinen tyttö pyytäisi päästä kärryihin, niin päästäköön nyt vaan; emäntä ei näet ole niin mustasukkainen kuin Gufebüriläiset, jotka varustavat vakituisia urkkijoita tielle vaanimaan palkan edestä, kenen kanssa heidän ukkonsa seurustelevat matkalla, niin että sitten tietävät salaisuudet jo ennen kun miehet ehtivät kotiinkaan. "Mutta älähän nyt vain viivy liian myöhään", sanoi emäntä, "ja tuokin kori ja liina takaisin kotiin. Onko sinulla nyt kaikki?" "On", vastasi Johannes, "Jumalan haltuun ja eläkää hyvin keskenänne. Ja hei, Laukki, Jumalan nimeen." — Laukki lähti komeasti ravaamaan ja Uli seisoi tiellä ja emäntä pengermällä katsomassa miten komeasti isäntä lähti. Satasen askelta ehdittyään ja Ulin ollessa jo lähtemäisillään talliin, seisautti isäntä hevosen. "Juokse joutuun, Uli", sanoi emäntä, "siltä unohtui jotain. Ihme, jos ei se vielä kerran unohda päätäänkin. — Sitä huonomuistisempaa ihmistä ei ole maailmassa", mukisi emäntä, kun Uli lähti juoksemaan isännän luo. Isäntä sanoi, että häneltä jäi pikkutuvan pöydälle vielä papereita; emäntä antakoon ne Ulille, ne on kääritty jo valmiiksi. Jo etäämpää kuuli emäntä asian ja toi paperit Ulille. Nyt lähti isäntä jälleen ajamaan ja katosi pian näkyvistä; ja kun emäntä palasi tupaan siivoilemaan, tuumi hän itsekseen: "Hyvä kun sen viimein taas sai lähtemään; siitäkös riittää aina lähtöpuuhia; ei se tahdo päästä liikkeelle ja aina se unohtaa jotain."
Ja Johannes ajeli markkinoille. Pitkin matkaa katseli hän syystöiden kulkua, peltoja, jotka oli kylvetty, perunamaita, joista ei vielä oltu hedelmää nostettu; arvioi puiden hedelmällisyyttä ja tuumi, olikohan tuolla tai tuolla sellaisia hedelmälajia, joita hänellä ei vielä ollut.
Yhtäkkiä näki hän edessään tiellä kulkevan solakan nuoren naisen, joka kantoi vaivaloisesti raskasta koria. Nainen vilkui vähä väliä taakseen ja hänen verevät kasvonsa punersivat raikkaasti. "Hei, Laukki", sanoi isäntä, "juokseppas nyt vähän!" Mutta tuskin lähti Laukki kiitämään, niin jo kiristi isäntä ohjia ja kysyi: "Anna Maria, etkö tahdo tulla rattaille?" Ja Anna Maria seisattui ja sanoi: "Jo toki, jos en olisi tiellä; jo kaukaa minä sinut tunsin ja ajattelin, että jos ottaisit minut rattaille, niin kyllä tulisin." "No, annahan tänne korisi", sanoi Johannes ja avasi jalkapeitteen ja asetti korin sen alle. Kurotti sitten naiselle toisen kätensä pidätellen vaivoin toisella Laukkia. — "No tässäpäs sitä nyt ollaan", sanoi Anna Maria; "hyvinpäs minulle nyt kävikin. Olisi tuosta korista ollut vastusta, jos olisin saanut kantaa sen aina perille saakka. Mutta kun minulla on paljon ostoksia tehtävä, niin ajattelin, että pitää ottaa mukaansa tavaraa kaupaksikin sen verran että saa niillä rahoilla ostaa sen minkä tarvitsee." "Vai ei enää ollutkaan pussissa kotona", sanoi. Johannes. "Älähän", vastasi Anna Maria, nuori, toimelias naapurin vaimo, "mutta kun on myydä sellaista, jota ei itse tarvitse, niin täytyyhän sitä myydä. Ei sovi kulettaa rahoja kotoa maailman markkinoille." "Etpä ole ikääsi nähden tuhmimpia", sanoi Johannes. "Oi", vastasi Anna Maria, "ei ne vanhat aina viisaimpia ole; jos nuoret aina saisivat tehdä miten tahtovat, niin paremmimpa kävisivät asiat monin paikoin kuin mitä käyvät. Eipä siltä, että hänellä olisi mitään valittamista; mutta monasti oli hänestä tuntunut siltä, kuin olisi parempi jos hänen anoppinsa olisi vähän toisen lajinen. Mutta mitäpäs siitä, eihän sitä aina voi totuttaa ihmisiä uusille tavoille ja tuhmahan se miniä olisi, joka aina tahtoisi elää vain omain tapainsa mukaan. Nuorena pitää sietää muita; eipä näet itsekään kerran vanhana liene hyvillään kun nuorikko tulee jos jotain talon tapoja muuttelemaan ja parantelemaan." Johannes vastasi tähän kuten hänen laiselleen miehelle sopii. — Näin jutellen ajettiin monien kulkijaparvien ohi, tervehdittiin oikealle ja vasemmalle ja Anna Maria istua kekotti siinä oikein onnellisena, melkeimpä ylpeänä kauniissa ajopeleissä tuon komean isännän vieressä. Kun viimein saavuttiin perille, hyppäsi Anna Maria ensin alas rattailta, otti vastaan molemmat korit ja sanoi, että jos isäntä uskaltaisi antaa korinsa hänen haltuunsa, niin möisi hän isännänkin voin; sehän kävisi näet yhdellä tiellä ja Anna Maria koettaisi parastaan; hän tiesi muka hyvin, etteivät miehet ole kovinkaan mielissään mokomista kaupoista. "Anna Maria", sanoi Johannes, "jopas teet nyt minulle oikein hyvän työn; mutta minä kannan korin sinne voitorille. Helpommin se minulta käy kuin sinulta." Anna Maria kursaili, mutta antoi kuitenkin Johanneksen tulla kantamaan koria ja Johannes kysyi häneltä vielä, milloin hän aikoo palata kotiin? Anna Marian on tultava hänen kanssaan; hänkään ei viivy täällä myöhään. Anna Maria sanoi, että hän kukaties viipyy vielä kauankin. Mutta jos isäntä sanoisi, missä häntä voisi tavata noin puolenpäivän tienoissa, niin Anna Maria toisi hänelle silloin rahat, ja sittempähän saataisi nähdä, voitaisiinko lähteä yhdessä kotiin.
Johannes lähti asioilleen, suoritteli niitä siellä täällä ja pian ehti jo puolenpäivän aika. Silloin, kovassa tungoksessa kulkiessaan, oli hän kuulevinaan takanaan huudettavan nimeään: "Hei, serkkumies! Johannes, odotas!" Johannes pysähtyi viimein, katseli ympärilleen ja aikoi taas lähteä kulkemaan; kun taas kuuli huudettavan nimeään. Hän seisattui jälleen, — ja viimein vanha, raihnaisen näköinen mies tungeskeli hänen luokseen ja sanoi ähkien: "Enpä luullut pääseväni sinun lähi, serkkumies." "Kah, Jumalan terveeksi, serkku!" sanoi Johannes. "Enpäs ajatellut näkeväni Teitä, tulitte kuin taivaasta tupsahtaen; mitenkä Te jouduitte niin kaukaa markkinoille?" "Sinuahan minä juuri tulin tapaamaan", vastasi mies, "minulla olisi näet sinulle vähän puhuttavaa, jos sinulla olisi aikaa." "Miksei, serkku, puhukaa pois vain." "Ei täällä", vastasi mies, "ei oikein sovi; mutta olisin hyvilläni, jos päästäisi jonnekin, missä olisi rauhallinen pikkutupa eikä juoksentelisi kaiken maailman väkeä. Vaan minä olen täällä ihan outo!" "Lähtään vaan, serkku, minä tiedän jo minne mennään. Minun kortteeriravintolani emännällä on näet pikkutupa; hän on minulle kaukaista sukua eikä kieltele mitään, jos häneltä jotain pyydän."
Vähän ajan kuluttua istuivat he tuon ystävällisen ravintolan emännän makuutupasessa, kun emäntä ensin oli pyydellyt anteeksi, ettei hänellä ollut sopivampaa tarjota; mutta tänään oli väkeä joka paikka täynnä, hän ei muistanut koskaan nähneensä niin paljoa väkeä markkinoilla. Täällä saisivat he olla ihan rauhassa. Ja mitä saisi heille tarjota? "Tuokaahan ensin yksi kokonainen ja sitten päivällisaikaan jotain syötävää." — "Mitä Te haluaisitte syödä ja mitä viiniä minun pitäisi tuoda?" — "Tuohan hyvää ja ruuaksi sitä, mitä on. Mutta lihan tulisi olla pehmeää, minä en mahda enää sille mitään jos ei se ole hyvin keitettyä. Ennen taisin rauskutella vaikka luita, mutta nyt tunnen vanhuuden jo joka jäsentäni raukaisevan." — "He, serkku", sanoi Johannes, "sitä ei Teistä vielä lainkaan huomaa; ja jos kerran Te vain valitatte, niin mitenkäpä sitten me meikäläiset, joilla ei ole osan hyvyyttä kymmenettä osaakaan siitä mitä Teillä." "Oh, serkkumies, ei se rikkaudesta riipu, sen saan joka päivä kokea, ja juuri siksihän minä tulinkin tänne tänään, puhelemaan vähän sinun kanssasi. — Sinähän tiedät, että minulla on iso talo ja että minun täytyy pitää paljon väkeä sitä hoitaakseni. Minä ja muori olemme jo vanhoja, emme enää jaksa. Poikani, se tuli liian herraskaiseksi maatöihin Weltschlandissa[15] ja sille täytyi ostaa ravintola; hänestä ei ole muuta hyötyä kuin että tulee vähä väliä tahtomaan rahaa tai muuta mitä on vailla. Tytöstä ei ole mihinkään. Luuli joutuvansa huonommalle osalle kuin veli, jos ei olisi hänkin päässyt Weltschlandiin. Ja nyt se, Jumala paratkoon, on ihan sairaloinen ja kykenemätön raukka, joka pystyy vain neulomaan vähän sukkaa. Arvaat, miten sitten tullaan toimeen koko tuon ihmislauman kanssa, jota täytyy pitää palveluksessa. Yksi laiskottelee siellä, toinen täällä, työtä tekevät vain nimeksi ja maa tulee vuosi vuodelta yhä huonommaksi, talonpito kannattaa enää tuskin ollenkaan ja kustannuksiin menee kaikki, mitä tila tuottaa. Niin, Jumala paratkoon, jos ei minulla olisi vielä vähän rahoja, en jaksaisi enää pitää sellaista taloa, vaikkei sen vertaisia olekaan tusinaakaan koko Bernin puolessa. Luulin saaneeni hyvän isäntärengin ja uskoin kaikki hänen halttuunsa. Se oli minulla yksitoista vuotta ja minä uskoin jo sen haltuun koko talon; niin hyvin osasi se minulle lipikoida. Mutta nyt, annas olla, minkäs minulle teki? Eikös myynyt, tuo lurjus, kuuttakymmentä säkkiä elojani ja mylläri maksoi minulle ainoastaan viidestäkymmenestä; loput ne kelmit jakoivat keskenään; ja niinhän ne olivat tehneet jo monasti. Muudan päivätyöläinen oli minulle sukua ja antoi heidän juonensa viimein ilmi. Hänen sydäntään kalvoi jo liiaksi minun kohtaloni, sanoi hän; sanoi olevan minulle vähän puhumista, mutta kielsi Jumalan nimessä ilmoittamasta, kuka siitä minulle oli kertonut. Ja kaikki ne ovat tuon pelin tienneet eikä kukaan ole siitä minulle puhunut, sillä ne ovat itse aivan samallaisia kaikki. Sen arvaat, missä pulassa minä olen! Mitä minun pitää tehdä? En tahtoisi myydä taloa, vaikka poika kehoittaakin. Voisihan siitä vielä kerran olla hänelle tosihyötyäkin tai ainakin hänen lapsilleen. Vuokraajaa en ottaisi mielelläni. Sitten en saisi enää lainkaan sananvaltaa talossa ja tila menisi ihan hunningolle. Ja usko tai älä, mutta minä en voi kuolla rauhallisena ennenkuin nämä asiat ovat jälleen hyvällä tolalla. Isäni jätti minulle talon hyvässä kunnossa; ja mitenkä minä uskaltaisin mennä hänen eteensä, jos olisin jättänyt hänen antamansa hyvän tavaran jälkeeni huonossa tilassa? Tahtoisin isäntärenkiä, mutta sellaista, että sen päähän ja käsivarsiin voi tosiaan luottaa, sellaista, joka ymmärtää kaikkea ja johon voi uskoa. Mutta se pitäisi saada joltain toiselta seudulta eikä meidän puolelta; sillä kaikki meidän puolelaiset katselevat minua kuin korpit raatoa jo ennenkun olen kuollutkaan. — Niin minä ajattelin, että ehkäpä sinä voisit paraiten auttaa minua ja hankkia kunnollisen isäntärengin. Ja ihan erityisesti sitä varten minä tulin tänne ja ajattelin, että ehkäpä tapaan sinut. Palkasta ei kitsasteltaisi. Minä antaisin vaikka kuusikymmentä kruunua, jos ei vähempi riittäisi; enkä surkeilisi sataakaan kun vaan saisin sellaisen jota haluan."