Serkun puhuessa oli Johannes ollut ihan äänetönnä eikä hän virkkanut mitään vielä sittenkään kun toinen jo oli tarinansa lopettanut. Silloin tuli ravintolan emäntä sisään, kattoi pöydän ja sanoi, että saisivat nyt tänään tyytyä siihen mitä talossa on tarjolla; eihän sitä markkina-aikaan miten ehdi laittaa niin hyvää kuin tahtoisi. Emäntä ei tiennyt, tokko ruuat heistä olisivat mieluisia, vaikka oli tosin valikoinut paraansa mukaan. — Serkku jutteli niitä näitä emännän kanssa. Johannes ei virkkanut monta sanaa. Eräs tyttö tuli sisään ja kysyi, oliko Bodenbauerin isäntä täällä? Häntä tiedusteli ulkona eräs nainen? "Taitaa olla ennen sovittuja", kujeili ravintolan emäntä. Tyttö sanoi, että kaunis nainen se onkin. — Heti kun Johannes oli mennyt ulos, sanoi serkku: "Vai on se sekin sellainen? Minä en vain olisi uskonut sitä hänestä." — "Jumala varjelkoon", siunasi emäntä, "ei siinä ole mitään sen kummempaa, se on perin kunnollinen mies. Siellä on kai joku, joka aikoo lähteä hänen rattaillaan kotiin." Johannes kantoi korit sisään ja vahvisti emännän otaksumisen sanoen puhelleensa erään naapurin emännän kanssa, joka oli myynyt hänen voinsa. Ei se ollut tahtonut jäädä odottamaan, aikoi palata kotiin jonkun toisen rattailla jos sattuisi kenen tutun tapaamaan. — "Sepä oli ikävää että minä satuin tulemaan vastuksiksi", vastasi serkku; hän oli jo kauan sitten ollut huomaavinaan, että Bodenbauerin isäntä odotteli jotakuta; sillä Johannes oli tuskin jaksanut kuunnella hänen sanojaan eikä ollut vastannut vielä mitään. "Jumala varjelkoon, serkku", vastasi Johannes, "ihan nyt erehdytte! Arvaattekos, mitä minä mietin ja miksi minä en vielä vastannut? Minun päähäni tuli näet eräs tuuma ja olin kahden vaiheella, tokko sitä Teille ilmaisisin. Sanon nyt sen suoraan. Minulla on näet juuri sellainen renki, jota Te tarvitsette; mutta minua surettaa päästää häntä luotani. Minä en saa hevillä hänen laistaan ja kuitenkaan en tahtoisi estää häntä osumasta onneensa." — "No sepäs on hauskaa", sanoi serkku; "mutta miksikäs sinä tahtoisit häntä pois luotasi? Pelkäätkö sinä jotenkin häntä?" "Enhän toki", vastasi Johannes, "hän on oikein mieleiseni enkä parempaa kaipaa; mutta hän tahtoisi suurille palkoille kuten ansaitseekin. Hän osaa hoitaa taloa työssä ja neuvoissa kuin paras isäntä; ja sitäpaitse on hän niin uskollinen, että hänet voi laskea vaikka kuninkaan aarrearkuille ilman että hän puhaltaa niin kreutzeriäkään; siitä voi olla ihan taattu." "No sepäs on hyvä", sanoi serkku, "juuri sellaistahan minä tahtoisinkin. Ja mitäs arvelisit, tulisikohan se minulle neljänäkymmenellä taalarilla? Se on aika raha se." — "Sen verran annan minäkin hänelle", sanoi Johannes. "Jos hänet tahdotte, serkku, ei se lähde kolikkaakaan vähemmällä kuin kuusikymmentä taalaria." "Onko se sinulle sukua?" kysyi serkku. "Ei", vastasi Johannes, "oli köyhä poika vain kun tuli meille."
Vielä piti epäluuloinen serkku pitkät tutkinnot ennen kun päätti ajaa Johanneksen luo näkemään tuota renkiä omin silmin. Johannes melkein katui, että oli serkulle Ulista kurahtanutkaan. — Pian käskivät he valjastamaan hevoset ja serkku maksoi koko laskun vaikka Johannes miten pani vastaan. Kun he ehtivät ulos, tuli Anna Maria taas siihen ja sanoi: nythän vasta hänelle oli käynyt oikein hullusti: Burrin Uli oli luvannut ottaa hänet rattailleen, sillä Ulilla oli muka enää vain pari asiaa toimitettavana ja oli käskenyt Anna Mariaa odottamaan täällä. Ja Anna Maria oli nyt odottanut ja etsinytkin Burrin Ulia, mutta ei ollut löytänyt. Ja jos hänen nyt tässä täytyy lähteä kotiin jalan lappaamaan, niin Jumala ties milloin hän ehtii perille. Anna Mariaa hävetti ihan, kun oli näin kauan viipynyt markkinoilla. Johannes sanoi, että no kyllä Anna Maria pääsee kotiin samoilla rattailla joilla on tullutkin. Ja he lähtivät: Johannes edellä, serkku komeilla rattaillaan jälestä. —
Serkku ajatteli yhtä ja toista siinä yksin ajellessaan ja kun he olivat noin tunnin matkan päässä Bodenhofista, huusi hän Johannekselle, että olisikohan missä tässä lähellä pajaa; hänen täytyisi lyötättää yksi hevosen kenkä tiukempaan, muuten se putoisi. Johannes vastasi: "On kyllä", ja lupasi odottaa; paja oli tuolla ihan tuon ravintolan kulmalla. Mutta serkku ei tahtonut antaa Johanneksen odottaa. "Kyydittävällä emännällähän on kiire", sanoi serkku, "ja eihän sinun maksa vaivaa poiketa pajalle; minä tulen kyllä pian jälestä." Ja Johannes lähti taas ajamaan. Jukka serkku ajeli hitaasti perästä, riisutti hevosen ravintolan luona ja antoi näön vuoksi iskeä naulan kenkään. Riisuttaessa kysyi hän tallirengiltä: "Kuka se oli tuo isäntä, joka ajoi edeltä? Oliko sillä oma emäntä mukana?"
"Ei", vastasi tallirenki.
"Taitavat vain muuten olla hyvissä väleissä", tuumi Jukka.
"Ei suinkaan", vastasi tallirenki; ei hän ainakaan ollut kuullut mitään sellaista.
"Sillä oli hyvä hevonen ja hyvät rattaat sillä isännällä", sanoi Jukka, "minä tarvitsisin hyviä hevosia, vaan en tavannut markkinoilta kunnollisia; möisiköhän tuo isäntä noita ja olisikohan tuolla noita enemmältäkin?"
"Sen talli on hevosia täynnä", vastasi kengittäjä. "Niillä ovat tavallisesti hevoset huonoja, jotka pitävät hevosia paljon; ne eivät tule hyvin hoidetuiksi ja vaalituiksi", tokasi Jukka.
"Mutta tälläpäs tulevat", sanoi tallirenki; "tämä isäntä ei hoidakaan huonosti elukoitaan, hänen hevosensa ovat seudun paraat; ja sitäpaitse on hänellä erittäin hyvä renki, sellaista ei ole toista näillä mailla."
Jukka vaikeni, jätti hevosensa tallirengin huostaan, meni tupaan ja alkoi melkein samalla tapaa tutkia asioita ravintolan emännältä, hörppien tuon tuostakin lasistaan ja käyttäen uteluissaan yhä uusia metkuja. Mutta aina hän vain joutui samaan tulokseen: että hänen serkkunsa on oikea miesten mies, että Johanneksen matkatoveri on kunniallinen, siveä emäntä ja että Johanneksella on kuuluisa renki, jota moni jo oli koettanut saada häneltä palvelukseensa. Mutta isäntä ja renki olivat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, eivätkä tahtoneet erota.