"Tämähän nyt on vasta typerää", mutisi Jukka itsekseen. "Hyvä maa haudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin köyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se juoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään huonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta tule hyötyä."
Onneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa viiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli sai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan näki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. "Mutta keväälläpähän näkee, miten käy", tuumi hän; "kyllä siitä varmaan enin osa talvella mätänee."
Ja loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa alotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa lumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina oli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä. "Paljonhan se ilmasta riippuu", sanoi emäntä, "mutta muistanpas minä eräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä kuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin ollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä nyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi, jos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä jouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa syystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne tekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle, perunoita, nauriita tai edes — hernekeppiä."
Sitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja pieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille laitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät rakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka kokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui ja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta auran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu enemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. "Ei nyt huolita sentään perkata kaikkea yhtaikaa", sanoi hän, "vuosihan se on tulevakin vuosi. Ja nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä hommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän sitten keväällä, perkataanko lisää. — Mutta en minä nyt tuosta ole hyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan paljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään." Niin puhui Jukka. — Itsekseen hän vielä ajatteli: "ei tarvitse ihmisten luulla, ettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen työhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta jo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten ei täällä talonväkeä olisikaan." — Kehaisipa Jukka vielä toisille rengeillekin:
"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven kaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki säälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki vaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan mielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi olen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa teidän parastanne."
Tietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt aina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa suoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta. Moni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa sivutöihin. "Tehkööt itse, mutta minä menen pois!" sanoo hän, "minä en ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään vaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!" — Ja haluttomuus töihin, joita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus niin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja uhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin oudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta hiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän käskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa pikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä tahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan kohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.
Ikävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava: se, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa etua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen selkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla isännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät väkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös leviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin palvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen selkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin syyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa se pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!
Jumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla ripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä hyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne rankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton isännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa, josta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.
Jukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran ollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin sivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille, joka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät sitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan riivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa vielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin salaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä on kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan: kaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali epistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän luonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään hyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta, niin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi tuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. — Mutta kansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin yleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä aina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja kuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä, jaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan hyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän ajattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä. Kuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta uutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään salaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä tarkoituksia.
Nuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen ja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen perussyitäkin, — ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! — Mutta äläs myy karhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista isäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt seiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla! Kyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!