Ja tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon yksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella pilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.
Sillä Liisa oli kovin mieltynyt, ihampa hullautunut Uliin.
Jo viime talvena oli se peli alkanut. Kun Uli oli sunnuntai-iltapäivinä yksin tuvassa, lähenteli Liisa häntä, toi kaikki hepennyksensä hänelle katseltaviksi ja Ulin täytyi sitten häntä neuvoa ja ihailla hänen tavaroitaan. Niin että Ulille kävi oikein kiusalliseksi mennä sunnuntaisin tupaan.
Kauniina vuodenaikana, joka keskeytti nämä neuvottelukokoukset, tuli Liisalle ikävä. Mutta Liisalla oli puolen tusinaa ruukkukukkia. Ne olisivat ennen kuukausia saaneet olla liikauttamatta pimeissä loukoissaan jos ei Vreneli niitä olisi säälinyt ja kannellut päiväpaisteeseen tai sateeseen. Vaan nyt, nyt ei Liisasta mikään paikka ollut niille kyllin kelvollinen. Ja Uli pääsi harvoin lähtemään ruualta Liisan sanomatta:
"Kuule Uli, sinun pitää auttaa minua, tule kantamaan noita kukkia!"
Milloin vietiin niitä sinne, milloin tänne. Ja Vreneli ei muka pitänyt niistä yhtään huolta, se olisi vain hyvillään, vaikka ne kuivaisivat. Ja harvoin pääsi Uli sitten lähtemään noiden kukkien äärestä niin pian kuin halusi: milloin oli nuuskittava yhtä kukkaa, milloin toista. Ja kun Uli viimein aikoi lähteä, johtui Liisan mieleen, että tuon kukan olisikin parempi olla jossain toisessa paikassa kuin tässä ja Ulin täytyi taas kannella kukkia ja nuuskia vielä toista kukkaa, joka viime kerralla oli jäänyt nuuskimatta. Ja kun rengit sitten iltasella istuivat penkillä navetan seinustalla, tuli Liisa ruiskukannuineen kaivolle eikä ollut muka osaavinaan pumputa ja lotasi vettä kenkäänsä vahingossa ja Ulin täytyi silloin tulla avuksi ja toiset nauroivat ja pilkkasivat tyttöhölmöä jotenkin kursailematta. Ja vaikka satoi ja vaikkei hän kukkia ajatellutkaan, kepsutteli hän kuitenkin ulkona lavojen ympärillä, ja kerran pasteeraili hän sukkakudin kädessä edestakaisin päädyn alla ja sanoi lämmittelevänsä jalkojaan. Ja panipa hän kerran äpäräheinää tehtäessä rikinkeltaisen hatunkin päähänsä, veti pitkät hansikkaat käteensä, otti korean päivänvarjon ja meni ulos, kun lähdettiin vankkureilla niityltä heinää hakemaan. Ja Ulin piti silloin valikoida hänelle harava ja nyt ajoi Liisa niitylle haravoimaan. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjo ja toisessa harava ja kauheasti hän keikaili ja ruikutteli vankkureiden istuimen kovuutta ja tärskyntää. Niityllä tuppautui hän haravoimaan Ulille Ulin nostellessa rukoja vankkureihin. Mutta ei käynyt oikein se työ. Ensiksikin tarttuivat piit ruohikkoon niin ettei Liisa saanut haravaa irti ja toiseksi ei hän osannut samalla haravoida ja pidellä päivänvarjoa — ja aurinkohan paistoi niin kauheasti! Liisa nousi siis takaisin vankkureihin pitelemään pelkästään päivänvarjoa. Ja vaikea oli lastaajan kunnolla lastata vankkureita, kun niissä istui moinen neiti, joka ei uskaltanut niin jäsentä hievauttaa ja joka aina kun hänen vähänkin oli väistyttävä, kirkaisi niin että vankkurien ympärillä lentelevät pääskyset olivat säikähdyksestä pökertyä. Ja Ulin täytyi nostella Liisaa päivänvarjoineen paikasta toiseen kuin mitäkin pikku lasta. Niityllä alkoivat muut katsoa töllöttää ihmeissään nähdessään päivänvarjon heinäkuormalla. Eivät ensin oikein tienneet mikä ihme se on, he eivät olleet mokomaa kummaa ennen nähneet. Mutta sitten kun he huomasivat Liisan tuon silkkivehkeen alla, nauroivat he haletakseen. — Kuorma tuli korkeammaksi ja korkeammaksi, Liisa kirkui lakkaamatta eikä lähtenyt kuitenkaan alas. Huojuvalta kuormalta kotiin mentäessä kuului loppumattomiin: "Ah. pidelkää minua kiinni, ah kiinni Jumalan ja Kristuksen tähden!" — Viimein päästiin onnellisesti vajalle; mutta nytpäs vasta pula tuli. Liisa ei näet uskaltanut laskeutua alas, ei peränuoran eikä sepävitsan ylitse. Kuullessaan tuon kirkunan tulivat isä ja äiti ulos. Kun äiti näki tyttärensä päivänvarjoineen kuormalla, sanoi hän: "Tyhmeliini, mikä sinulle nyt pisti päähän? Onko nyt ilmoissa ikänä nähty mokomaa narria, päivävarjoineen heinäkuormalla?" Ja Jukka äkäili äidille: "Mitäs siitä nyt jälestäpäin torut! Olisit pitänyt sitä silmällä ettei se olisi saanut ruveta tällaiseen hullutukseen! Nyt sitä vielä pelottelet!" Ja Liisa pelkäsikin. Uli oli tuonut tikapuut kuorman taakse, jotta Liisa voisi tulla niitä myöten alas. Mutta Liisa seisoi vavisten kuormalla avoin päivänvarjo kädessä ja nosti jalkaansa ja nostaessaan aina kirkaisi: "Hyvä Jumala! Pidelkää minua, pidelkää minua, minä putoon!" Viimein sanoi Jukka: "Ei tästä nyt tule mitään. Ulin pitää mennä ylös ottamaan Liisaa. Ja tuhma olit, kun laskit sen kuormalle! Olisihan sinun pitänyt arvata, että näin käy."
Uli meni tikkaita myöten ylös ja kurotteli kättään Liisan puoleen, mutta Liisa kirkui yhä hurjemmin. Silloin meni Uli ihan kuorman päälle aikoen nostaa Liisan tikkaille, jotta Liisa itse sitten voisi laskeutua alas. Mutta silloinkos vasta Liisa rääkyi kuin tapettava! Viimein ei Uli voinut muuta kuin ottaa Liisan syliinsä ja kantaa hänet kuin pienen lapsen alas. Ja siitä Liisakin piti, hän rutisti Ulin kaulaa niin armaasti, että Uli oli ihan ruskeana ja sinisen puhuvana tullessaan alas.
Koko elinikänsä Liisa sitten kertoi tätä heinämatkaansa. Ja hänen kuvaillessaan, mitä hän silloin oli kokenut ja kärsinyt, nousivat kuulijoilta ihan hiukset pystyyn ja he olivat vakuutettuja, että kapteeni Perryn kärsimykset pohjoisnavalla olivat pelkkää leikkiä siihen nähden mitä Liisa oli kokenut niittymatkallaan.