Sitten oli Liisa Ulille jälleen ylen ylpeä; kun Uli toivotti hyvää huomenta tai hyvää yötä, niin Liisa vastasi hänelle yhtä töykeästi kuin muillekin palvelijoille. Hän nyrpisteli nenäänsä Ulin lähetessä, sanoi, että Uli tuoksuu navetalta, puhui hänen suurista, kömpelöistä rengin käsistään. Mutta eipäs malttanut olla noita rumia käsiä kuitenkaan verettömillä laappasillaan käpälöimättä.
Hyvin vastenmielistä oli Ulista tuollainen töykeys, vaikkei hän ajatellutkaan siihen mitään erikoisia syitä. Hän piti sitä vain hemmotellun lapsen oikkuina ja omituisuutena. Vaan kuitenkin se häntä äkämystytti ja muut palvelijat häntä pilkkasivat. Kuitenkin oli Uli Liisalle aina kohtelias, sillä olihan Liisa sentään isännän tytär. Muut palkolliset sitävastoin kujeilivat tytön kustannuksella ja pilkkasivat häntä julkeasti, etenkin jouluna, palveluksesta lähtiessään. Silloin meni Liisa usein ulisten ja rääkyen kantelemaan vanhemmilleen ja heittäytyi vuoteenomaksi ja vehkeili kuin virmapäinen lapsi. Silloin Jukka kopaisi keppinsä ja lähti karkuun köppelehtimään, mutta äiti houkutteli tytärtään: "Eihän nyt noin pidä parpattaa, eihän tuo nyt maksa vaivaa itkeä!" Ja äiti juotti tytölle tippoja ja lähtipä joskus syntipukkeja torumaankin, että jättäkööt vasta hänen lapsensa rauhaan! Mutta silloin hänelle tavallisesti vastattiin: "Kyllä se meistä nähden saa olla rauhassa, mutta pysyköön sekin tuvassa älköönkä tulko meidän luokse ensin meitä haukkumaan! Ei tässä nyt sentään niin halpoja olla että annetaan mokoman vesikallon itseämme haukkua!"
Kerran pisti Liisan päähän lähteä kyläilemään veljensä luo. Mistä tuo yhtäkkinen oikku tuli, ei aavistettu. Töiltä ei ollut oikein sopivaa aikaa lähteä Liisaa ajeluttamaan ja Jukka itse ei tahtonut kyläilemään. Koetettiin selittää Liisalle asiaa mutta Liisakos alkoi porata ja nyyhkiä, oli ihan tukehtua ja viimein ei auttanut muu kuin sanoa, että Uli lähteköön huomenna viemään Liisaa kylään!
Siitäkös Liisa virkistyi! Heti avasi hän arkkunsa, kaappinsa, pesukaappinsa ja täytti koko tuvan komeuksillaan ja kutsui koko talon väen neuvottelemaan millä koristeilla hän voisi paraiten Trinetteä härnäillä.
Ulista ei tämä matka ollut mieleen, hän ei olisi mennyt kernaasti Johanneksen luo. Eikä hän ollut hyvillään siitäkään että muut rengit kujeilivat näin: "Vai nyt sitä lähtään isännän tytärtä ajeluttamaan!" — Sitäpaitse tuntui hänestä Vreneli korskealta ja äkäiseltä, se vastaili pitkin nokkaansa Ulille ja kun Uli toi saappaansa voideltaviksi, nakkasi hän ne nurkkaan niin että kolisi. Tällainen tylyys koski kipeästi Uliin ja hän olisi tahtonut saada tietää, mistä tuo töykeys johtui; vaan ei ollut tilaisuutta kysyä. Mutta kun hän aamulla tuli komeana ja siistinä kamaristaan, emännän ostama kaulahuivi kaulassa, niin katseli Vreneli häntä pilkallisesti ja sanoi: "Oletpas sinä nyt itsesi putsannut! Vaan kai arvelit, että eihän yritys pahentane! Mutta turha luulla, että sinä Liisan saat."
Pian tuli Liisakin siihen koreana ja paistavana, putsattuna ja pyntättynä ja hänen jälestään kantoi kaksi tyttöä kahta isoa vaatekääröä ja jälkimäisenä tallusteli äiti raahaten laatikkoa, johon oli pantu röijyt ja edukset etteivät ne rutistuisi matkalla. Liisa sanoi tosin palaavansa kotiin jo huomenna, mutta eihän tiedä, mitä voi matkalla vielä tapahtua ja täytyyhän matkalla muuttaa pukua ainakin kaksi kertaa.
Kun kulkue oli ehtinyt tuvan läpi, otti Vreneli kissan ja kulettaa keikutteli sitä jonkun aikaa jonon jälestä ja kielellä pyöri sanoa: eiköhän Liisa ottaisi tätäkin mukaan! — Mutta malttoi mielensä, heitti kissan sylistään, kääntyi tuvan peräpuolelle ja painoi kyynelten samentamat silmänsä hikiseen akkunaruutuun.
Uli istui pukilla, Liisa tyytyväisenä kuomuissa. Heti kun oli ehditty kototanterilta, koetti Liisa päästä puheisiin Ulin kanssa, mutta huima, nuori ori vaati niin paljon Ulin huomiota, ettei hän voinut katsahtaa taakseen eikä vastata Liisalle muuten kuin lyhyesti olan takaa murahtelemalla. Silloin kävi Liisa kärsimättömäksi ja pari sadepisaraa antoi hänelle sitten tekosyyn kutsua Ulia kuomuun. Uli koetti pelastua verukkeilla, mutta sitten ajatteli hän sadetta ja hattuaan ja nousi paikaltaan ja siirtyi taakse Liisan viereen. Nyt oli Liisalla hyvä olla ja hän sanoi monta kertaa, ettei Ulin pitäisi niin tuppautua sinne nurkkaan, sillä olihan tässä hyvää sijaa olla vierekkäinkin. Eiväthän he olleet edes niin lihavia kuin isä ja äiti ja sopivathan nekin näihin hyvin istumaan. — "Eikä äitikään ole aina ollut niin lihava kuin nyt. Äiti on jo monasti sanonut, että hän oli aikoinaan vielä hoikempi kuin minä. Ja kyllähän minäkin vielä voin tulla toisellaiseksi; tohtori on minulle jo monta kertaa sanonut, että kun minä vaan saan miehen, niin kyllä minun poskenikin punottuvat. Mutta hyi, miehiä, sellaisia! Minä lyön vielä tohtoria vasten naamaa, ihan varmaan." Ja samalla tungettelihe Liisa yhä lähemmäksi Ulia. "Minä olin ollut niin kaunis lapsena ettei mokomaa! Ihmiset olivat seisoneet ja päivitelleet ja katsoneet minua ja lyöneet kämmeniään yhteen ja sanoneet: 'Herranen aika, millainen lapsi, tuollaista me emme ole vielä ikinä nähneet'." Liisa muisti näet tuon vielä aivan hyvin. Ja ei ollut koko kantoonissa ollut monta niin kaunista tyttöä kuin hän silloin kun hän meni Weltschlandiin. Posket olivat olleet punaiset kuin mansikka ja iho paistava kuin peili. Ja kun hän Weltschlandissa oli ripustanut olalleen kitaran — ja kitarassa olivat punaiset ja mustat silkkinauhat — ja kun hän käveli edestaas raitilla ja lauloi kauniita lauluja, kuten esimerkiksi: "Kaks' Aargaun nuorukaista rakastit toisiaan", niin heti oli weltschlandilaisia kerääntynyt laumoittain hänen ympärilleen ja koettaneet häntä liehiä. Ja hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kurottaa kättään, niin olisi hän saanut vaikka kymmenen miestä joka sormelleen Weltschlandin suurimmista suvuista. Ja niin kauniita, kauniita, ettei täällä sellaisia olekaan. Ne ovatkin siellä toista kansaa ne! Mutta sitten tuli Liisa kipeäksi ja sitten täytyi hänen palata kotiin takaisin ja kotona oli sitten oltu niin pahoja hänelle ja Liisan oli pitänyt aina tehdä työtä kuin raaka talonpoikaistyttö ja syödä samaa ruokaa kuin muutkin ja sellaista ei koirakaan söisi Weltschlandissa! Ja sen jälestä ei Liisalla ollut ollut, suoraan sanoen, niin ainoaa tervettä hetkeä. Mutta kyllä hän siitä vielä paranee! — Sen jälkeen kertoi Liisa Ulille kaikki pitkät sairauden historiansa ja niitä kesti, kunnes he tulivat pikkukaupungin lähistölle, jonne Liisan oli mentävä ostoksille. Silloin käski Liisa pysäyttämään hevosen ja sanoi:
"Nyt ei enää sada, nyt saa Uli jälleen mennä pukille. Muuten ihmettelisivät ihmiset, että mikähän kumma nyt on tullut, kun minä istun rengin vieressä kieseissä. Ja alkaisivat levitellä pahoja juoruja ja sitä en minä tahdo."
Tämä sapetti Ulia ja vaieten siirtyi hän pukille.