Ravintolassakos Liisa rehenteli ja passautti komeasti itseään. Kuitenkin oli hän muistanut myös Ulia ja käskenyt antaa hänelle haarikan, mukareen lihaa ja hyppysellisen vihannesta; itse söi hän parasta mitä ravintolasta sai. Ja hänkös oli olevinaan hienoa! Raavaslihaa ei hän haistanutkaan, sitähän saa kotona joka päivä, sanoi hän. Vihannesta ei hän ollut pistänyt suuhunsa siitä kun pääsi ripiltä, phyi, se häntä ihan yököttää! Ja vasikanpaistia ei hän ollut maistanut siitä kun palasi Weltschlandista, se lihottaa niin kamalasti! Kalaa, kyyhkysiä, kukonpoikia, torttuja ja jälkiruokaa hotki hän kuin riihimies.
Sitten kävi hän monilla ostoksillaan ja sanoi joka puodissa, että hän lähettää renkinsä hakemaan näitä tavaroita. "Missä minun renkini on?" kysyi hän heti palattuaan ravintolaan. "Minun renkini pitää mennä hakemaan minulle sitä ja sitä, minun renkini pitää valjastaa minulle hevonen", sellaista kesti yhtä päätä kunnes he jälleen pääsivät tullista ulos. Tuskin ehti Liisa ajatella, että nyt ei heitä taas enää kaupungista nähdä, ei edes kellonsoittajakaan tapulistaan tai vahti linnasta, — niin veti hän esiin punaisen nenäliinan ja sanoi Ulille: "Sinullekin olen minä ostanut jotain, katsopas!"
"Ei tarvita", vastasi Uli, "en ole sen vaivanen."
"No katsohan nyt toki", sanoi Liisa.
"Ei ole aikaa", vastasi Uli, "täytyy katsoi oritta."
Liisa käski Ulia seisauttamaan hevosen ja tulemaan luokseen kuomuun.
"Paras pysyä paikoillaan", sanoi Uli, "voisihan joku vielä nähdä".
"Oletkos nyt paha, Uli? Älä nyt ole paha!" sanoi Liisa. "Minkäs minä sille voin? Meidän laisten täytyy olla vähän niinkuin tavat vaativat, muuten aletaan meitä heti panetella. Alemman kansan on niin mukava elää, heistä ei kukaan piittaa; he saavat tehdä mitä tahansa; mutta meitä, meitä vaanii koko maailma. Älä nyt ole niin paha, Uli, muuten olen minä ikipäiväni pahoillani!"
Niin pyyteli, käski, vaikerteli ja itki Liisa kunnes Uli meni kuomuun, peläten, että Liisalle muuten saisi kouristuskohtauksen. Mutta Frevlingeniä lähestyttäessä pysäytti Uli hevosen itsestään ja vaihtoi sanaakaan sanomatta paikkaa.
Frevlingen on suuri, pelto- ja metsärikas tasankokylä, jonka läpi valtatie kulkee ja jonka maita raikkaat purot kostuttavat. Ylen rikasta se on, mutta myös ylen pöyhkeää. Sikäläiset osaavat niukuin naukuin lukea ja kirjoittaa, joten siis luulevat olevansa sivistyneitä, minkä vuoksi ovat rajattoman itserakkaita. Tuntiessaan vaivoin kirjaimet A:sta Ö:hön, luulevat he tuntevansa myös kaiken maailman asiat. He arvostelevat taivaat ja maat sieramet hörhöllään, hattu keikallaan ja käsi rahakukkarolla, arvostelevat niin että säkenet sinkuu, kuten kaikki maailman seitsemän viisasta olisivat heidän rinnallaan vain nulikoita ja kuten jok'ikinen heistä olisi elävä, kaksijalkainen yliopisto kaikkine neljine tiedekuntineen ja seitsemine taiteen haaroineen. Enkä yllytä ketään vänkäämään heitä vastaan silloin kun heillä sattuu roikkumaan piippu hampaissa! Salamain ja jylinän Jupiter muinoin, aikoessaan tuhota kaupunkeja ja maita lienee ollut varsin suopean näköinen siihen nähden mitä jokin frevlingeniläinen kuullessaan piippu suupielessä kurahdettavan vastaansa. Kiroukset eivät solahtele silloin hänestä yksitellen, ne tulvivat tusinoittain, ja "perhanat vieköön" ja "saakelit soikoon" suihkuavat hänestä kuin mäti sammakosta. Ja kuta sivistyneempi joku heistä luulee olevansa, sitä enemmän ja kauheammin hän kiroilee, joten ei häntä enää luulisi pelkästään eläväksi yliopistoksi, vaan myös eläväksi höyryautomaatiksi, tehtaaksi, joka valmistaa kirouksia tukuttain. Kun heille aletaan puhua totuuksia, joko uskonnollisia, lääketieteellisiä, valtiollisia tai lainopillisia, niin heti he pörhistäytyvät vastaan, piippuineen ja päristellen aivan kuin heidän sieramiaan ruvettaisiin savustamaan rikillä. Mutta jos joku maantienkulkija-vintiö tai vararikkoon joutunut nurkkasihteeri tahi puoskari tai politikoitsija latelee heille mitä järetöntä hölynpölyä tahansa, valeita, hävyttömiä panetteluja, niin siitäkös he ovat hyvillään! Oikaisevat koipensa sojoon ja kuuntelevat mukavasti, kunnes joku heistä nousee ylös, lyö nyrkkinsä pöytään ja silmät pöllällään, suu ammollaan niin että koko naama on yhtä pelkkää koloa vain, karjuu: