"Kautta kurjan sieluni, tuhannen saatanan miljoonan perkelettä, tuo mies on niin helvetin oikeassa!"
Frevlingeniläiset ovat hirvittävä esimerkki ihmisistä, jotka eivät osaa rakastaa, uskoa muuta kuin valetta. Heissä toteutuvat nuo sanat, että ainoastaan se, joka itse pysyy totuudessa, voi ymmärtää, rakastaa ja uskoa totuutta. Sille, joka muistaa nämä sielu tieteellisesti paikkansa pitävät sanat, on moni valtiollinenkin arvoitus selvä ja käsitettävä moni ilmiö, jonka syistä hänellä muuten ei olisi ollut aavistustakaan. — Jokainenhan ymmärtää, mihin sellaiset ihmiset tyytyvät, jotka luottavat enemmän mitä vastenmielisempään, itsekkäimpään, ilkeimpään lurjukseen kuin rehelliseen ihmisystävään!
Kun matkalaisemme saapuivat nuoren Johanneksen ravintolan luo, niin tuli tallirenki ottamaan vastaan hevosta. Lapset seisoivat talon seinustalle, mutta eivät tulleet antamaan kättä. Kasvoja vilahteli akkunoissa, mutta ne ilmestyttyään katosivat. Liisa seisoi vihreässä silkissään kauan ravintolan pihalla, naama sinertävänä vilusta kuin kaalinlehti pakkasessa. Uli nosteli rattailta käärön toisensa jälkeen, mutta ketään ei tullut keventämään hänen kantamustaan. Viimeinkin, kun kaikki kääröt oli saatu kainaloon ja hevonen viety jo kauan sitten talliin, lähtivät Liisa ja Uli tallustamaan talon kuistia kohti. Seinävieressä seisoivat lapset katsella mulkoillen heitä kuin vihaiset mullikat, eivät tervehtineet rakasta tätiään kumarruksilla eivätkä sanoilla; ja kääntyivät selin kun heitä aiottiin tulla puhuttelemaan.
Vihdoinkin, ihan kynnyksellä, tuli Johannes eteiseen ja tervehti siskoaan hellästi:
"Punshuur, punshuur! Pirukos sinua riivaa, kun tulit meille! No vaikka kuolemaa olisin ennen odottanut kuin sinua! Helvettiinkö sinä tuollaisten kompeiden kanssa aiot!"
Ulia tervehti hän tuttavallisesti ja olisipa antanut hänelle kättäkin, elleivät Ulin kainalot, kyynärvarret ja sormet olisi olleet täynnä rojakkaa.
Liisa sanoi, että hänelle oli tullut ikävä, oli ruvennut tekemään mieli lähteä kerran heillekin vieraisiin. Isä ja äiti lähettivät terveisiä.
Johannes avasi sen tuvan ovet, jonne aina arvokkaammat vieraat johdatettiin ja vei Liisan renkineen sisään. Uli latasi kampeensa tupaan ja meni sitten matkaansa ja hänen jälestään Johanneskin. Sanoi menevänsä ilmoittamaan vaimolleen, että Liisa on tullut. Mutta kaipa oli rouva nähnyt jo itsestäänkin Liisan tulon, niin ettei herran tarvinnutkaan hänelle sitä ilmoittaa, koska Johannes meni kohta Ulin jälestä talliin, missä Uli oli hevostaan vaalimassa. Kauan ja laveasti puheli hän Ulin kanssa, puheli tuosta Jukan oriista, näytteli sitten Ulille omia hevosiaan ja lehmiään ja päivitteli siinä välillä, että miksi ei Uli tullut hänelle! Hänen luonaan olisi ollut ihan toista kuin Glunggessa. Siellä aina vain haukutaan, milloinkaan ei voi olla mieliksi, milloin tekee työtä liian vähän, milloin liian paljon.
Sillaikaa istuskeli Liisa yksinään odotustuvassa, katseli ensin kamalia tauluja, joita oli tuvan seinillä, ylösrakennukseksi monille maalaisrukille, jotka eivät olleet ikinään nähneet muuta maalilla kirjailtua kuin tieviitat, kirkon kellotaulun, lahjakaapit morsiamelle ja palvelusväen arkut. Saatuaan nämä tutkatuiksi ja vihdoin kaiken muunkin, mitä tuvassa oli, alkoi hän kaivaa esille matkatavaroitaan, — eikä Trinetteä vieläkään kuulunut. Ei tultu tarjoomaan mitään, ei edes kahviakaan, semmin ruokaa. Trinette. oli näet pukeutumassa, — ei tietysti tahtonut näyttäytyä silkissä kuhisevalle Liisalle tavallisessa arkiasussaan: edus likaisena, sormet liassa, ilman sormuksia, rintaneuloja, kengät läntässä ja röijyn haat auki, lettinauha ihan tavallista lajia ja esivaate halpaa Aargaun puuvillaa.
Sillaikaa kun Trinette putsaili ja pöyhisteli itseään, äksyili Liisa yksinäisyyttään itsekseen ja mietti, mitä kaikkea hän vielä Trinettelle sanoisi ja tekisi. Ja juuri noita juonia tuumiessa tulla kohahti Trinette yhtäkkiä sisään ja huudahti: "Bon soir [23], ah Elise, miten minua ilahduttaa sinua nähdä!" Ja Liisa vastasi: "Merci, Trinette, minä jo luulin, että minut olisi ihan unohdettu!" — Trinette pyyteli anteeksi. "Minun kun täytyi olla ompelijattaren luona, antamassa mittaa sitä uutta pukua varten, ja minähän luulin, että mieheni olisi pitämässä sinulle seuraa."