Ja sitten tarkastelivat kälykset asiantuntijan silmällä kiireestä kantaan toisiaan ja Trinette, hän huomasi nyt ilokseen ja ylpeydekseen, että hän oli tällä kertaa kauniimpi. Ja silloin alkoi hän heti hommata Liisalle virvokkeita ja ladella komennuksiaan keittäjälle ja sisäkölle. Mutta Liisapa sanoi, että hänen olisi nyt päästävä vähän pikkutupaan, muuttamaan vähän pukua. Sillä tietysti oli hän matkalle pukeutunut kaikkein huonoimpaansa — ei ollut tottunut olemaan tällaisissa retaleissa, tahtoi esiintyä kunnollisessa puvussa. Ja vaikka Trinette miten väitti vastaan: "Onhan sinulla niin kaunis puku, aivan kuin olisit juuri tullut Weltschlandista!" niin Liisa piti päänsä ja hänet täytyi päästää pikkutupaan ja kutsua piika kantamaan sinne hänen tavaroitaan.
Sillaikaakos nyt varustettiin herkkuja! Keittäjähän täytyi laittaa tippaleipiä. Johanneksen oli mentävä noutamaan kellarista Neuenburgeria. Mutta hänpä pistikin vain Roquemaurea, kehnoa, hapanta ranskalais-viiniä Neuenburger-pulloihin tuumien itsekseen:
"Mistäpäs ne narrit tietävät, mikä se on Neuenburgeria! Roquemaure on paraiksi mokomille apinoille!"
Vihdoin esiintyi Liisa uudestaan, ja tällä kertaa ei enää ruohonpäisenä, vaan taivaansinisenä. Hänellä oli nyt korea, kirjailtu edus, suuri rintasolki, kultaiset kellonperät ja vyöhelat isot kuin kahdenkymmenen batzin rahat, ja rintaketjua, jonka kelluttimet olivat kullalla kirjaillut, oli hän kietonut ympärilleen niin pitkältä kuin kerinpuut mitä vyyhteä ikään. Ah taivas, miten hän nyt kimalteli uudelta ja kauniilta! Trinette oli ihan vihreänä ja keltaisena kateudesta ja niin ja näin jaksoi hän Liisaa ylistelläkään. Sai kuitenkin mielensä maltetuksi ja kehuskelluksi Liisaa, mutta muistipa myös pistellä vierastaan. Mukavaahan on muka keikailla, kun on isän ja äidin hoidossa; siellä saa, mitä tahtoo. Mutta kun täytyy itse pitää huolta tarpeistaan ja kun on vielä lapsiakin, niin saa tottua tulemaan vähemmälläkin toimeen tahtoi tai ei. He eivät olleet vielä kampikaan saaneet periä ja jos eivät Trinetten vanhemmat olisi heille niin hyviä, niin eivät he tulisi toimeen. Sillä vaikka tuloja onkin hirvittävän paljon, niin on menoja myös kauhistavan paljon ravintolan pidossa. — Nyt tuli Liisa varsin ystävälliseksi ja söi ja joi sydämensä halusta ja kiitti ruokia ja juomia, ja etenkin sitä Neuenburgilaista. "Isänkin pitää tätä hankkia", sanoi hän, "isällä on aina niin happamia viiniä että niillä tapetaan Weltschlandissa hiiriä. Ne tyrkyttävät isälle aina Bieliläistä Tavellerina." — Sitten levitteli Liisa pöydälle ostoksiaan, ja niiden joukossa oli myös hienoa röijykangasta Trinettelle. Mutta kovinpa nyrpisteli Trinette tuolle kankaalle nokkaansa! Sanoi kuitenkin olevansa sangen hyvillään, vaate on hänestä hyvin lämmintä ja sellaista hän kovin, tarvitseekin, viime vuonna oli hän ollut ihan paleltua pannessaan hapankaalia kellariin! Ne sellaiset työt ovat tosin oikeastaan piikain tehtäviä; mutta täytyihän niitä piikoja toki pitää aina vähän silmällä. Sillä palvelusväki on nykyaikaan niin perin huonoa, se ajattelee vain omaa etuaan.
Tämä oli Trinetten pisin puhe koko iltana, ja Liisalle tuli vähitellen ikävä. Vierashuoneesta kajahteli nauru, Liisalta loppuivat puheenaiheet, käly vaikeni. Liisa ajatteli, että vahinkopa nyt on, jos ei koko Frevlingenissä kukaan muu näe hänen taivaansinistä leninkiään kuin tuo kateellinen käly ja tuhma sisäkkö, joka ei ollut vielä edes sanallakaan älynnyt ilmaista ihastustaan. Ja yhä enemmän halutti Liisaa mennä näyttämään noille vierushuoneessa oleville, miten kauniit vaatteet hänellä on. Ja ehkäpä siellä vielä on joku hänestä mieleinenkin ja kukaties voi silloin yhtäkkiä syntyä hyvät kaupat! Ja tähän hänen nyt täytyy hapata, vaikka muutenkin pitää aina kyhniä kotona eikä pääse maailmalle itseään näyttelemään! Ihmekö siis, jos hän ei ollutkaan päässyt naimisiin. Ja siksipä hän nyt, kun kerrankin pääsi kotinurkista, ei tahtonutkaan mädätä perä tupaan ja piiloittautua ihmisten silmiltä. Mutta vaikka hän miten koetteli ilmaista liikkumishaluaan, ei Trinette ollut tietävinäänkään eikä hievahtanut paikaltaan. Ja kun Liisa viimein kysyi, ketä tuolla toisella puolella on, niin sanoi Trinette, että ne ovat kai sikopaimenia Luternista tai Escholzmattista. Mutta Liisapa arveli, että eivät suinkaan nyt Luternin sikopaimenet naura tuolla tavalla ja viimein sanoi hän, että kai hänen renkinsäkin on siellä. Trinette vastasi: "Kai." — Silloin sanoi Liisa, että hänen täytyy mennä sanomaan rengilleen, mihin aikaan he lähtevät huomenna kotiin. Hän ei näet vielä ollut antanut matkakäskyjään. Trinette sanoi, että hän kutsuu rengin sisään, voihan sille antaa matkakäskyt täälläkin. Mutta Liisa tahtoi välttämättä päästä vierustupaan; hän nousi siis ylös pyytäen anteeksi, sillä hän ei tahtonut Trinetteä vaivata, ja avasi välioven.
Tuvassa istui parvi miehiä kahden pöydän ääressä, joista toinen oli akkunan alla, toinen seinustalla. Siellä naurettiin, tupakoitiin, juotiin, kiroiltiin ja lyötiin korttia, mutta nuo miehet eivät tosiaan olleet Luternin sikopaimenia, vaan kunnon frevlingeniläisiä, vanhoja ja nuoria, tavallisissa puhdetöissään. Heille näet teki kapakka joka päivän pyhäksi ja kirkko joka pyhän areksi. Myös Uli ja Johannes istuivat parvessa ja Johannes kestitsi Ulia tuppaalla ja viinillä kuin hyvää vierasta ainakin. Hitaasti liihoitteli tuvan pimeästä peräsopesta taivaansininen Liisa pelipöydän luo, taputti Ulia hiljaa olalle ja sanoi, että he lähtevät kotiin huomenaamuna varhain, joten Ulin on ruokittava hevonen ajoissa. Pöydän toisella puolella istui kunnan esimies ja kysyi vierustoveriltaan: "Mikäs hempeä impi tuo on, mikä korea kekkanokka? Tarjoisikohan tuolle lasin?" Toinen vastasi jotain ja pian istui Liisa pöydän ääressä iloiten vanhain ja nuorten sanansutkauksista, mutta ei puhunut itse paljoa, nauroi vain ja teeskenteli olevansa hienoa ja siveli vähä väliä kauniilla nenäliinallaan hienosti nenäänsä, jotta hänen sormuksensa näkyisivät ja nyki usein kultaisia kellonperiään niin että pieni, vanhankuosinen kultakello tuli esiin. — Niin istui hän siinä kaikessa rauhassa yli kaksi tuntia ja unohti ihan kälynsä. Kun ei kellään viimein ollut hänelle enää mitään sanomista, lähti hän takaisin takatupaan, mutta eipä siellä ollutkaan enää Trinetteä: oli vain sisäkkö kattamassa pöytää ja se sanoi, että rouva oli mennyt makaamaan. Sen oli ruvennut kai pakottamaan hampaita. "Ottikohan tuo jostakin nokkaansa?" kysyi Liisa. "En tiedä", vastasi sisäkkö; "hyvin mahdollista, kyllähän se siltä syntyy." Ja Liisa pääsi mielipuheeseensa ja he olisivat siinä kai vaikka koko yön hiljaisella äänellä sättineet Trinetteä, ellei keittäjätär olisi rynnännyt ovelle kiljuen ja sadatellen: "Hiiteenkö se sisäkkö taas tarttui, kun ei tule hakemaan keittoa? Se palaa ihan pohjaan."
Kun pöytä oli katettu, tuli Johannes Ulin kanssa sisään ja kiroili ja sadatteli sitä, että pöytä oli katettu vain kahdella lautasella ja että rouva oli mennyt makaamaan. "Sellaista katalaa laiskuria ei ole koko kantoonissa. Milloin sillä on päässä vika, milloin se on päästä vialla." Noitui sisäkköä. "Senkin kana, ei osaa laskea kolmeen! Kai se arvelee, että me tässä syödään kuin siat yhdestä kaukalosta." — Johannes oli Ulille kuin vanha, hyvä toveri ja tolkkusi hänelle tolkkuamistaan: "No syöpäs nyt, juopas nyt!" Mutta Liisalle ei hän ollut läheskään niin ystävällinen, niukuin naukuin kysyi hän Liisalta vain: "Tahdotko lisää?" ja kun Liisa vastasi kieltävästi, niin sanoi Johannes: "Vai jo sait kyliäsi. No hyvä on!" Ja samalla ivaili hän Liisaa. "No jokos sinulla nyt on kohta mies? Sillä kyllä sinua haluttaakin! Vaan jos minä olisin sinun sijassasi niin opettelisin ensin keittämään soppaa ja parsimaan sukkia, niin ehkäpä sitten tulisi mieskin. Ja ehkä Uli sinut ottaa, jos oikein nätisti pyydät? Mitäs arvelet, kai olisi parasta, jos hän tulisi ensi yönä vähäksi aikaa viereesi?"
Näillä veljellisillä pöytäpuheilla höysteli Johannes ateriaa.
Huomisaamuna nousi Uli ensimäisenä ylös koko talossa ja jonkun ajan päästä ilmestyi isäntä itsekin kartanolle, palkollisten kauhuksi, omaksi kiukukseen. Sillä tavallisesti makasi väki aamulla niin kauan kuin halutti, tietäen isännänkin tekevän samoin. Isäntä taas laiskotteli ajatellen, että tietäähän kukin palkollisista tehtävänsä. Nyt, kerrankin noustuaan makuulta odottamattoman aikaisin, sai hän karvaasti kokea, miten isäntäväen laiskuus vaikuttaa palvelijoihin. Hän kiroili haletakseen! — Mutta huomisaamuna makasi hän kuitenkin melkein yhdeksään saakka. Mitä siis tuo kiroileminen auttoi! — Ajatelkaapas, mitä kaikkea sellaisessa paikassa kuin ravintola voi tapahtua noina neljänä tuntina, kello 5:stä aamulla kello 9:ään, jonka tienoissa herra ravintoloitsija ja hänen rouvansa nousevat ylös! Tuskin kenenkään ajallisia syntejä Jumala rangaissee niin ankarasti ja pian kuin ravintoloitsijan, joka pitää ravintolaansa auki myöhään yöhön. Jos eivät ravintoloitsija ja hänen rouvansa rauhoita taloaan ajoissa illalla, lopettaen joutavat puhdelaiskehtimiset ja kortin peluut, tai jos he itse vaikka vain katselevat miten muut laiskehtivat tai pelaavat, niin huomisaamuna heidän päänsä tuntuu raskaalta ja jäseniä vavistaa, tuskin jaksavat nousta vuoteesta koko päivään. Ja niin menee omistajilta tänään hukkaan enemmän kuin mitä he eilisiltana ansaitsivat. Ja juomarahoiksi saivat he vielä koko päiväksi päänsäryn ja vapisevat jalat; — juomarahoiksi vanhuuden puutteet ja kelvottomat lapset ja monen monipa saa vanhuutensa päiviksi kerjuupussin tai vaivaistalon vesivellit, olkipatjan!
Oi, monipa ravintoloitsija sulkisi tarjoilunsa ajoissa illalla, jos tietäisi mitä seuraavana aamuna ennen hänen ylösnousuaan talossa tapahtuu!