Kyllä lasketteli Johannes p:tä ja r:ää nähdessään miten suuria hulttioita hänen palvelijansa olivat: eivät olleet vielä puhdistaneet tarjoilutupaa, eivät lypsäneet lehmiä, eivät sukineet hevosia. Ja kun mentiin viljelysmaille, joita hän lähti Ulille näyttelemään, niin sätti hän katkerasti palvelijoitaan; niistä ei ollut ainoaakaan niin puolen palaneen puupennin arvoista. Ja sanoi, että hän antaisi vaikka sata taalaria palkkaa kun saisi kerrankin kunnon rengin. — Hän näet ei tiennyt, ettei huono isäntä saa koskaan kunnon renkiä, sillä palvelijat joko tulevat hänen luonaan huonoiksi tai täytyy heidän lähteä talosta, jos aikovat pysyä kunnon ihmisinä.
Kun he viimein palasivat tarkastusretkeltään kotiin, niin näkivät he Liisan takatuvassa, murheissaan, nyt rikinkeltaisissa tamineissa, rikinkeltainen hattu päässä ja saman värinen vaippa yllä. Sinne oli tuotu suurus jo noin kello puoli kymmenen aikaan: eilisiä kakkuja, voita, juustoa, kermaa, kahvia ja kaunista valkeaa leipää; mutta Trinetteä ei vain näkynyt. Kuului sanoneen, ettei ollut saanut unta yöllä; hänen täytyy siis nyt korvata tuota vahinkoa. Heti syötyä ei Liisa vielä käskenyt valjastamaan hevosta; Johannes vei Ulin kellariin ja Liisa kävellä keppelehti yksinään tanhualla koreana ja rikinkeltaisena, keikaili pengermällä, kierteli kartanoa, pasteeraili puutarhassa hansikkaat kädessä ja nenäliina sonnien välissä, edestakaisin, kunnes kello löi yksitoista. Silloin tuli hän, viittasi Ulia syrjään ja sanoi:
"Kyllä meidän nyt on lähdettävä. Varustaudu matkalle. Heti kun minä vaan olen saanut muutetuksi toisen puvun, saat valjastaa hevosen."
Melkein kokonainen tunti kului ennenkun Liisa taas ehti pukua muuttamasta ja nyt tuli hän esille jälleen ruohonpäisenä. Ja kukas toinen jo häntä ennen? Kuka tuo, komeana suklaanruskeassa silkissä, (donna Maria[24] ei vielä siihen aikaan ollut muodissa) ylen kalliissa hepenissä, edestä kultaa ja takaa hopeaa? Kukapas muu kuin Trinette! Hän, joka ei ollut voinut kärsiä rikinkeltaista väriä, hän oli vain odottanut ruohonpäistä Liisaa voidakseen tulla esiin ja näyttää hänelle, että on hänellä muitakin vaatteita kuin nuo eiliset, vaikkei hän olekaan saanut periä eikä ole isän ja äidin hoitolainen! Liisa, lensi ihan vihreäksi kun näki tuon odottamattoman kuningattaren eikä voinut avata suutaan sanoakseen: "bonjour" eikä udellut edes vieläkö kälyn hammasta pakottaa. Trinette taas, hän oli tosin olevinaan yhä vähän heikko, mutta oli nyt muuten hyvin ystävällinen ja tahtoi Liisaa ihan väkipakolla jäämään vielä vähäksi aikaa heille (nim. näin vihreänä!). Mutta pyynnöt kajahtivat kuuroille korville. Silloin käski Trinette sisäkön kattamaan kiireesti pöydän eikä auttanut vaikka Liisa miten kursaili: "Minähän söin juuri vasta aamiaista."
Olipa siinä nyt taas vankasti herkkuja, parasta mitä talosta lähti; mutta ruohonpäisestä Liisasta ne eivät nyt maistuneet puoleksikaan niin hyviltä kuin eilen taivaansinisestä. Palat tokeutuivat hänen nieluunsa kun hän vain vilkaisikin Trinetteen, ja olipa Neuenburgillakin tänään toinen maku kuin eilen. Ei saanut Liisa rauhaa, ennenkun hevonen oli valjaissa.
Ja kun se viimein oli valjaissa ja tavarat kaikki jälleen sälytetyt rattaille ja Liisa saatu kuomuihin, niin aikoi Uli nousta kuskipukille, mutta Johannes ei antanut: "Hulluko sinä olet", sanoi, "ette te pure ettekä potki toisianne kuomuissakaan, päinvastoin, ja ulkona sataa ja — on ikävää. Hierokaahan vain hyvästi kupeitanne yhteen, niin ei tule vilu. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että auliisti toisiaan autellaan." Ja Ulin täytyi mennä kaikin mokomin kuomuihin ja Liisa pakkautui ihan kuomun peränurkkaan eikä nostanut harsoa nokaltaan ennenkun oltiin kaukana Frevlingenistä.
Viimein kohotti hän päätään ja sanoi olevansa hyvillään, kun pääsi pois mokomasta kyläilypaikasta. Veljen väki on niin ilettävää, veli on grobiaani, elukka ja Trinette, — mikä apina! "Kyllä ne minun osinkoni kerran koreasti nielevät. Kyllä ne osaavat tuhlata, mutta eivät ansaitse mitään. Mitä kieli palaa, sitä pitää saada syödä, mikä silmää kiehtoo, kaikkea ostetaan. Jäisinkö heidän saaliikseen, naimattomaksi! En, niin tuhma en minä ole. Minä otan miehen vaikka karjakujalta, jotteivät he vain saa minulta kreutzeriäkään. Jos isä ja äiti sattuvat kuolemaan ennenkun ehdin naimisiin, niin tiedän hyvin, miten minulle käy: ne telkeävät minut lukon taa kunnes olen kyllin kypsä kuopattavaksi. Mutta liian viisas olen siihen; kyllä vielä vedän Trinetteltä ne suklaasilkkiset röijyt yltä! Tyttö, joka saa periä 50,000 guldenia ei annakaan niin vain vehkeillä itsellään. Rikkauteen minun ei tarvitse katsoa; kunhan vain saa mieluisen miehen niin että meillä molemmilla on hyvä olla. Mutta kaunis se pitää olla ja lempeä, että siitä on iloa. Vanhemmistani en piittaa; kun minä vaan rupean häjyksi, niin kyllä ne saan pakotetuksi. Kun vain tapaisin mieleisen, niin selvittäisin asian jo tänään, uhallakin. Eipä siltä, ettei hän olisi voinut saada miehiä! Vaikka miten monta! Mutta oli aina antanut rukkaset, kun ne eivät olleet hänestä mieleisiä. Mutta ei niiden nyt siltä tarvitse luulla, ettei hän miestä huolikaan ja ettei häntä uskalla pyytääkään. Jos olisi ajat kuten ennen niin tekisi hän ihan toisin. Ottaisi sen, joka ensin eteen sattuu, niin eivät ainakaan hänen rahansa joutuisi noille susille."
Niin puhui Liisa kiukkuisin sydämin ja tungettelihe yhä lähemmäksi Ulia ja sanoi: "Uli, mitäs sinä nyt noin arastelet?" — Lyhyesti sanoen: sulasta sapesta tuli Liisa ihan helläksi, hempeäksi. Ainoastaan kasvojaan piti hän vielä päivän aikaan soveliaan välimatkan päässä Ulista. Hän antoi ajaa kaupungin ohi ja käski ruokkimaan hevosta aivan vähäpätöisessä paikassa. Uli oli ihmeissään, mutta ei kuitenkaan unohtanut, että hänen vieressään oli isännän tytär eikä siis kääntänyt Liisan puheita ja lähentelemisiä omaksi hyväkseen, vaikka Liisa olikin sanonut, ettei hänen pitäisi arastella.
Tällä kertaa ei Liisa tuominnut ravintolassa Ulia eri pöytään kohtuullisen haarikan ääreen, vaan käski heti tuomaan heille molemmille puolikkaan viiniä ja jotain hyvää lämmintä ruokaa molemmille; ja sittenkään ei tämä viini ollut hänen mielestään kyllin hyvää ja hän komensi tuomaan parempaa ja käski antamaan oriille vielä kauroja lisää. Herkutteli itse hyvin ja huolehti myös siitä, etteivät Uli ja orikaan olisi nälissään, ja Ulin täytyi ajaa sisäänsä kinkkua niin paljon että hän lopulta luuli melkein karjuksi muuttuvansa.
Kun he sitten taas lähtivät jatkamaan matkaa, niin ei enää auringonpaiste ja päivän kirkkaus häirinnyt ja Liisa tuli yhä hellemmäksi ja nojaili Ulin olkapäätä vasten ja jutteli monet tarinat kunnes viimein sanoi, että hän haluaisi antaa Ulille pienen muiskun; mitähän Uli siitä arvelisi? Sen perästä kun hän oli palannut Weltschlandista, ei hän ollut kertaakaan antanut kellekään muiskua; täytyisi nyt siis koetella, tokko hän sitä enää osaisikaan antaa. Mutta Weltschlandissa olivat aina muut panttisilla oltaessa sanoneet, ettei kukaan osaa antaa niin hyviä muiskuja kuin hän. Mitäs arvelee, tahtoisiko Ulikin koettaa?