Äidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle: "Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä ihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan talontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä, että minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain renki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline." Silloinkos Liisa alkoi säksättää ja sanoi: "Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä mitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä, milloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle parikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin kuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki minua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois koko elämästä!" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua ja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli Liisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni, sillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille valitteli hän sen jälkeen, että "ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi tehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos ei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin, ja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt silmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän minulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä luulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on lähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran ole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi ukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen paraan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin kun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi pitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä Vreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle jos näet jotain erikoista!"
Mutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua ollenkaan koko asiaan.
Ja Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. "Ah kuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota sitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein kiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen! Minä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, niin Uli menee panettamaan kuulutuksiin." Ja jos Vreneli vähänkin väitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi jos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et sinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa, niin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. "Siksi sinä koetat saada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä luulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään rahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki tuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä useammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!"
Vaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän kuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän vain vastasi:
"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes se, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!"
Kovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.
Kuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi hän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili hänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli siis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja ilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista eikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin tahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli Liisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä hän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja useinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli minutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi kamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä kauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa suustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin oikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi jaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt Uli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi, miten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat. "Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en olekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä, että se tuhlaa ne lutkille!" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa, että hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan, hirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein sopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten hänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä sano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa häntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa kauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei tuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja haukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi joutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun Liisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään, niin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti Ulille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken kuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin ei hänellä ole elämästä mitään iloa. "Jos minä joskus olenkin paha sinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain siksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua muille", j.n.e. "Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä olisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä tiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi kuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti minä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä ihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme. Mutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta." Silloin vastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla hän tässä voisi menetellä. "Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta oikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt mennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti pappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman pitää." Mutta siihen vastasi Liisa: "Eihän sillä nyt sellaista kiirettä ole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä minua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin halukas olet — se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat! — ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää seurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan sen kunnottoman talosta."
Luonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen. Syntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli muka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan vaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan yhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän alistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka tuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli yhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin, jonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän osasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat lyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain hyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen, niin — sittempähän sen näkee. — Ja kun kerran hänen poikansa, ravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään ja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut hänestä tietääkseenkään.
"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä", sanoi hän. "Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin mieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun, enempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun ei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä vielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole meiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat tässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti, että tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä maailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat. Kun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä, Liisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan paikkaajalle tai Unkarin paimenelle." Näin äkäili Jukka pojalleen, niin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt toki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä eläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä vain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella Ulin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen lehmän tähden kylälle.
Trinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana kuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä halveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle: "Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin kanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin! Mikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että tulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni saanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta minä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut sitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään. Tuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi jäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu sinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi pohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu päällesi paistaisi." — Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän myös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin sanoen: "Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä herralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset yhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä häpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan. Häpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien, hevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin, miten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista ei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin aargaulaiset ja weltschiläiset." — Ja elleivät Vreneli ja äiti olisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet toistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi riekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin kiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. "Nyt vastapa minä", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, "nyt vastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin mitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa koko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla onnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa."