Johannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla poikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta ystävilleen, virkaveljilleen ja — sisarilleen koko jutun, joten huhu heidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. "No, veli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin", väitettiin, "ja tottakai ne nyt sen tietävät." Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta kaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada siitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin, niin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan sitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä naamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli Bodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä tavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän oli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana, mutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat rauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään vierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes kysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi myöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt lakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. "Näyt olevan hyvin hyvällä päällä", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista, "ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen isäntä, sanovat?"
"Vai niin, kuka se niin sanoo?" kysyi Uli.
"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana."
"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään", sanoi Uli.
"No, tottakai siinä nyt jotain perää on", sanoi isäntä.
"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain tulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu ja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin."
"Hm", tuumi Johannes, "minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu."
"Miten niin?" kysyi Uli.
"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa", vastasi isäntä.
"Se on vietävän vale", sanoi Uli, "minä en ole siihen koskenutkaan. Enpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella konnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa."