Mutta puuvillakauppiaspa ei hellittänyt, vaan nauroi:
"No miksi ei? Tulkaa pois vain! Minä kyllä pidän ajopeleistä huolen. Teidän ei tarvitse muuta kuin varustaudutte valmiiksi lähtemään kello kahdeksan. Kunhan vaan ehdimme perille ruualle. Ja ruualta, siltä ei saa myöhästyä. Sillä Blumensteinissä, sielläpä vasta osataan tehdä hyvää ruokaa! Täällä, mitenkä ne täällä ruokaa tuhrivat! Paiskataan jotain kattilaan, kaadetaan vettä päälle ja sytytetään tuli alle, annetaan sitten kiehua niin kauan kunnes ruokakello soi; ja se se on sitten muka sitä ruokaa ja vieraiden täytyy siihen tyytyä vaikka nuo hötökset usein ihan rupeevat vatsaa vääntämään." —
Ja he lähtivät huviretkelle. Oli ylen ihana sunnuntai vuoristossa; tuota kolkonlaista seutua väritti auringonpaiste tavallista iloisemmaksi ja sen yksitoikkoisuuden vaihteluna olivat monen monet ajajat ja huvikävelijät, jotka kiiruhtivat mitkä Gurnigeliin, mitkä minnekin. Keveillä, kauniilla rattailla kiisivät kauppias ja muori tyttärineen tuulennopeudella mäkien rinteitä pitkin, paistaen komeissa pyhävaatteissaan. Äidin paraana koristeena oli korea rintaedus hänen leveillä rinnoillaan ja tyttärellä taas omat kaunistuksensa: kultaa, hopeaa ja silkkiä, tällä kertaa ei tosin rikinkeltaista, vaan mustaa. Ja vaikkei hänellä leveitä rintoja ollutkaan, niin oli hänellä sen sijaan tikkauksilla kirjailtu edus joka kupuisana kuin laukku nousi aina leukaan saakka. Kuski-herra, hänkös paistoi nyt tyytyväisyydestä. Hänellä oli pramea uusi puku, keltaiset hansikkaat, mustat saappaat ja kasimirhousut. Silkkinen nenäliina pilkisti taskusta ja hän kuskasi niin mainiosti kuin ei olisi ikinä omaa hevosta ohjaillut. Muori piti koko ajan kiinni kovasti nojapuusta kuten peläten putoavansa ja vilkui aina kauhistuneena ympärilleen kun he syöksyivät vastaan ajavain ohi. Tätä kyytiä ei hän ollut ikinä ajanut, vaikka heillä olikin tallissa hyviä hevosia, sanoi hän. Eikä hän mitenkään raahtisi hevosta näin rääkätä. Jos pyörä luiskahtaisi irti, niin lentäisivät he tästä Jumala ties mihin hiiden hieveriin. Ja etenkin alamäkeä se päästi ihan kelvottomasti. Muori ei vain uskaltaisi antaa hänen haltuunsa ainoaakaan hevostaan. Eihän se hevonen tosin mikä ihminen ole, mutta juuri sen vuoksihan se on ihmiselle äly annettukin, ettei hän vaadi älyttömältä luontokappaleelta enempää kuin mitä se sietää.
Mutta puuvillakauppias vain muorille naureskeli kun tämä piti niin hellää huolta hänen hevosestaan. Ja sittenkös hän vasta alkoi kertoa sankarijuttuja urotöistä, joita hän oli suorittanut hevosten kustannuksella. Sellaista kyytiä oli hän silloin lentänyt ja sillä tavalla hän silloin ohjaksia piteli! Ja paljon tiesi hän myös kertoa isänsä hevosista, noista mainioista Englannin ja Meklenburgin rotuoriista. Sillä mistäpäs, ajatteli hän, nämä hänen kuskattavansa tietävät, että hänen isänsä oli kulkenut reppu selässä talosta taloon kankaita kaupustelemassa.
Kuin lennossa joutuivat he Blumensteiniin, jossa lukuisat vieraat huvimajoistaan uteliaina katselivat heidän tuloaan ja arvostelivat heitä itseään. Ja loistavasti kävi Blumensteinissä! Puuvillakauppias näytteli herraa erinomaisesti, hän vallitsi ja käski ja muori sanoi ihan kummissaan:
"Kyllä näkee, ettei se ole tyhjälästä kotoisin; sehän komentaa kuin kenraali. Minä en vain niin tohtisi! Viinurithan lentävät luo niin että ihan minä häpeän ja olen hyvilläni kun ne saavat tehtävänsä suoritetuksi ja vähän loittonevat."
Ja sitten syödään mitä ikinä parasta tarjotaan. Mikään viini ei herrasta ole kyllin kelvollista ja hän moittii joka lajia, ei edes Neuenburgilainenkaan ole oikeaa, vaikka Liisa sanoo, että tämä on paljon parempaa kuin se, jota veli tarjosi hänelle Frevlingenissä, ja hyväähän se oli jo sekin. Ja herra osaa erinomaisesti innostaa tovereitaan ja hänen seuralaisensa tyhjentävät huomaamattaan pari lasia enemmän kuin mihin he tavallisesti ovat tottuneet.
Ja aterian jälkeen alkaa tanssi ja Liisa liihoittelee kuin taivaassa. Ja pian alkaa puuvillakauppiaskin pyrkiä taivaaseensa. Hän heittäytyy helläksi; hän puristaa Liisan käsiä ja Liisa puristaa vastaan. Hän panee silmänsä paistamaan rakkauden hurmiosta, ja Liisankin silmät tulevat helliksi; hän vetää Liisaa puoleensa ja Liisa painautuu hänen rintaansa vastaan. "Oi ettei minun ikinä tarvitsisi neidistä tätä kauemmaksi erota", sanoo hän. Liisa katsahtaa häneen odottavasti ja uteliaasti että mitähän se nyt vielä sanoo?
"Oi etten minä olisi koskaan Teitä nähnyt", jatkaa hän.
"Hyi kun olette paha", vastaa Liisa ja töykkää häntä kyynäspäällään.