Mutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo rikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt katseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin. 50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa ollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta tiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli luetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen tiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan sairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä valtakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään, niin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin eteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja ajatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin. — Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia valloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä sopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi; täällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava päästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. — Ja kun he sitten tulivat Liisan luokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen kustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin mahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen kun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan. "Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan neiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne sanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?" j.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin tällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi enintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. "Se muija, se on une béte", sanoi herra silloin, "sellainen moukka hupsu." Mutta äiti vuorostaan tuumi tyttärelle:

"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt tuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin kyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko meillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa se nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää. Mutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata puhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!"

Sillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa hiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan kankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan, kukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä ole, kyllähän minä sen aina vielä saan, — sillaikaa menetteli muudan heitä älykkäämpi aivan toisin.

Hän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno mies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi puhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän tanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä äidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella kaikkien puuvillakankaiden ja -lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja mikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan. "Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs käsissä", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot puuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä ja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. "Jos ei tuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä, mistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin, mutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä lainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin" —

Liisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan leninkikangasta ja sen väriä. "Mutta minäpä tiedän", sanoi hän, "mistä saisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista ikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä teille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko Bernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että hankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se sadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito on ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku." Hauskapa olisi nähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä sellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. — Ja kauppias osasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka paikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja tiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen olisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei ollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa ollessaan.

Hänen kanssaan siis Liisan oli kaikkein luontevinta seurustella ja häneen hän luotti täydellisesti. Mutta viiksiniekoista piti hän sentään melkein enemmän.

"Näin paljon kauniita herroja", sanoi Liisa, "en vielä ikinä ole nähnyt yhdellä kertaa yhdessä paikassa. Ja ne kävelevätkin niin suorina ettei pirukaan niitä voisi koukistaa. Ja luulisi että niitä saa kohotella yhdestä jalasta ylös kuin hiilihankoa ilman että ne yhtään taipuvat."

Mutta puuvillakauppias ei ollut mikään tuhma mies, hän tiesi hyvin, että kun onni miestä lähestyy, niin ei saa tuumia viikkokausia antaako sen itseään potkia vai ei. Ja kun viimein taas tuli kaunis ilma, niin kutsui hän äidin ja tyttären kanssaan huviretkelle Blumensteinin kylpypaikkaan, joka on lähellä Gurnigeliä. Tuokos oli Liisasta mieleen, mutta muori kursaili. "Voisihan tuolla nyt kerran käydä Blumensteinissäkin", sanoi hän, "mutta se matka maksaa niin paljon; yksin hevonenkin on niin hirveän kallis. Kumpa saisi viheltämällä tänne parin hevosia meidän tallista, tai vain yhdenkin niistä kuudesta, niin hätäkös sitten."

"No siitä ei tarvitse huolehtia", sanoi kutsuja, "se nyt on sellainen pikku seikka, josta ei maksa vaivaa puhua. Tämä ilo on minusta niin suuri, etteivät nuo kustannukset merkitse mitään."

"Mutta kyllä minä sittenkin tenäisin vastaan", sanoi muori. "Kyllähän minä muuten, eivätkähän ne nyt ne kustannuksetkaan, ja maksaisinhan minä puolestamme; ja enhän minä sitä kielläkään, ettei minua moni kestinnyt kun olin nuorena tyttönä; mutta nyt minä olen liian vanha, en minä nyt enää lähde kestittäväksi."