Ja nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen arkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin "Lämpimiä vaatteitahan minä vain haluaisin mukaan", sanoi hän, "sillä minä olen monasti kuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin sydäntalvella." Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia mukaan. "Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä", sanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka tytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon parempaa herkkua kuin kahvia. "Hyvä kahvi", vastasi äiti "sehän se on aina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle, etenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan. Kahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään sentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa pisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi ottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä, jotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että siellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu."
Kun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä harmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle hyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa kiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä Berniin. —
Heidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä tuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa tarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan se Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli ensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan häntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran kun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään on Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti häneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. — Muuten oli nyt hauska nähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin kunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole käyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat kotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä ja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet ahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin aikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina katseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän ollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton ja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä miten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa mukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä ja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan niitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten koettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla lörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä aina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma täsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella turhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut, en minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun on niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä kumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain sovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että johan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta touhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee kotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi kunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän on kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten nuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja huiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.
Mutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin hyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja hienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä ollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin, mutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin pukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin hienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa silkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista hänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta sanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas purattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli kulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut eikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin kauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä astumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että matkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut totella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä ajaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja hyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä, kun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä emäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. "Ikinäni en ole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille mitä mahda, jos kuski on jätkä", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas rattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen tyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista kävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti läähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.
Gurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla tupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat hillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet tulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa asumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista ottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat heille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan lähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa, ellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä komeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää ja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun ja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita huomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.
Kirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä alussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan yksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat mainittakoon.
Liisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen, niin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä miellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään porvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren, olisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman onnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa äidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain ihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota huomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain omasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan. Toiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin aikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina jäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat häneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos, on niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei Liisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan koetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli. Paljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla koettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.
Koko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän Liisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä tanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin mielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.
Ensin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia lukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa ja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat häneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai tunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta, Eberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa huomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä lukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään katkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut, tuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi osannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain vaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin menossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes teeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei häntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu puheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin, hoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he alkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä itseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja älykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:
"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät sinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän. Jos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin olisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää olisi uskonut päätä hartioillaan olevan!"