"Aivan niin", sanoi isäntä, "niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa yhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei ole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa vuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista. Kunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä parempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen kunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä naisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000 guldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten paraaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa." "Liisa, kyllähän se on surkea ihminen", sanoi Uli, "mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on nuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan, ei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se ei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja haukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun se siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja oikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala ties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt tenää."

"Miten paraaksi näet", sanoi Johannes, "mutta sen minä vaan vielä kerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee hyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin siitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän sinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy minun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan vielä siitä asiasta, — ellei silloin ole jo liian myöhäistä."

Tyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. "Enpä olisi uskonut", ajatteli hän, "että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen potkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat, yhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee saamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se hänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja saamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se muuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään ole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä synti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa niistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin, ettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia." Mutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo mennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi peräytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän, jotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa seisoa näin käsi oven rivassa.

Ja Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta vanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee joululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Miten kylpymatka sotkee laskut.

Sellaisia päätöksiä teki Uli lasinsa ääressä. Kun hän sitten ratsasti kotiin punaruunillaan, niin meni hän ihan päästä pyörälle aprikoidessaan, että saisikohan hän Glunggen osuudekseen vai heittäisiköhän Johannes jo ravintolansa ja muuttaisi Glunggeen. Viimemainittua ei hän uskonut; hänen mielestään olivat Johannes ja Trinette jo liiaksi tottuneet maailman humuun voidakseen tyytyä yksinäiseen Glunggeen. Ja jos hän saisi lunastaa talon, ajatteli hän, niin ei hänen varmaankaan tarvitsisi maksaa siitä paljoa osuutta pojalle. Johanneshan oli näet jo saanut monia tuhansia ja mikäli Uli tiesi oli Jukalla rahaa korolla yli 40,000 guldenia. — Ja sitten alkoi Uli laskea, miten paljon hän voisi rikastua Glunggessa. Ja ottaen huomioon talousmenot, kulut peltojen, metsän ja karjanhoitoon sekä huonot vuodet, arveli hän, että hän, kohtuuden mukaan laskemalla ja olettaen ettei olisi maksettavana korkoja eikä kiinnityksiä, voisi säästää Glunggessa lähemmä 2,000 guldenia vuodessa. Ja hän laski, että jos Jumala lisäisi vielä hänen ikäänsä vaikkapa ainoastaan 25 vuodella, niin hänellä viidenkolmatta vuoden päästä olisi rahaa pankissa jo koko tilan arvosta. Tulkootpas sitten haukkumaan häntä rikkaan vaimon mieheksi ja nalkuttamaan, että rahat ovat vaimon! Kyllä hän silloin sanoisi, että periä on helppo, mutta ansaita työllä 50,000 guldenia vaikeaa, ja että jos Liisa olisi ottanut jonkun rikkaan, niin ehkäpä ei heillä nyt 25 vuoden kuluttua olisikaan edes mitä suuhunsa pistää vaikka olisivat perineet kahta vertaa enemmän.

Näissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän aavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas hänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset: viikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt hänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä ei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla. Pitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: "Kas sehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain kerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana sunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle motkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa meidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella. Äiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi Gurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun hommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon." Ja Liisalla oli niin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja hänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei sanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan hän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän näkisi, mitä sitten tehdään. "Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä. Saas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi." — Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan ja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja ajoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja aukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota hän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli hetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi ainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän ne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin komeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä siellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää ottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja voisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä? Ja kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa pukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta hajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina Neuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein paras haju. — Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein: "Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi, tai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana en ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä." Ja kun äitikin viimein rupesi varaamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa niin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua tahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin niitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä ja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai ne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain uutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja luvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle ja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä niin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan kureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen kiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi. — Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti paikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen suostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. "En tahdo joutua koiranleukojen hampaisiin", sanoi muori, "mitäs ihmiset sanoisivat, kun me sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten saisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin mokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla. En lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en pelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä aina latelet ilkeyksiäsi", sanoi hän sitten miehelleen. "Antaisit edes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi meille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me emme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin kreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut." Jukka vastasi: "Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet puolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt".

"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää minäkään", sanoi emäntä. "Kukas se aina on ostanut sille koreimmat hepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena palasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät viat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi suusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten niskoille." —

Sill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt puolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin retkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti koko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain sanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään tarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä soimata. "Tässä nyt jo näkee", itki hän, "millaista minulla tulisi olemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista" j.n.e. Viimein ei Uli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun, jonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella jo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja kiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua heidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.