"Niin naimisiinko?" kysyy Liisa katsoen jälleen häneen hellästi, "ah, älkää nyt, te vain pilkkaatte minua!"
"Jumaliste, ei toki, verisintä totta se on!" huutaa puuvillakauppias; "ilman teitä en minä elä kauemmin kuin Siirakin messuun!"[25]
"Voi kuinka te olette häjy, minä pelkään teitä", sanoo Liisa hellästi; "ettekö te nyt osaa ilmaista asiaanne siivosti ja kohteliaasti niin että teitä ymmärtää?"
Puuvillakauppias ilmaisikin nyt asiansa toivotulla tavalla ja Liisa myöntyi vaikkakin ensin vähän epäröiden, sillä hän ajatteli yhä vain noita viiksiniekkoja, jotka eivät käyristy vaikka niitä nostelisi yhdestä jalasta kuin hiilihankoa ylös. Kuitenkin tuumi hän, että "oma syynsäpähän on, olisivat voineet avata kuononsa ja puhua ajoissa! Pitäkööt nyt tämän hyvänään. En minä rupea narrina ijankaikkisesti odottamaan ja joutumaan vielä puille paljaille." Ulia ei hän muistanut laisinkaan enää. Nyt oli myös puuvillakauppias taivaassa ja hän tanssia loikki niin että olisi luullut hänen aikovan hypätä Stockhorn-vuoren yli. Ja hän tilasi sampanjaa ja huimisteli niin että muori, joka hänkin oli osallisena kestissä, oikein tuskastui ja pelästyi ja tahtoi heti lähteä pois ja tolkkusi kaikille, ketä vaan vastaan tuli: "Mitä me olemme velkaa, me lähtään pois." Ja samalla hän koko ajan hätäili mielessään: "Onkohan minulla nyt kylliksi rahaa mukana, sillä kyllä tästä nyt mahtaa tulla lasku, josta ei Jukalle uskalla hiiskua mitään." Mutta turhaan kyseli muoriparka pitkät ajat laskua, kaikki vastasivat hänelle vain että: heti, heti! eikä kukaan kuitenkaan ruvennut enempiin selvittelyihin. Tuskan hiki tuli hänen otsalleen ja nuo Liisa ja kauppias vielä kuhertelivat keskenään niin tuhmasti että muori ihan häpesi ja päätteli mielessään, että kyllä hän nyt kerrankin puhuu sille tytölle suunsa puhtaaksi, itkeköön sitten tai ulvokoon, minä en piittaa. "Mitähän ihmiset ajattelevat ja minkälaiseksihan äidiksi he minua luulevat kun annan tyttäreni tuolla tavalla käyttäytyä aivan nenäni edessä?"
Viimein, hirvittävän pitkän ajan päästä sanottiin: hevonen on valjaissa ja tilit selvät; he siis voivat lähteä. Nyt ajatteli muori: heti kun pääsen ajoneuvoihin, annan niille sellaisen ripin että muistavat! Mutta tuskin hän ehti sanoa kiitokset ja hyvästit viinurille, joka oli sulkemassa vaunujen ovea, niin lähdettiin kiitämään sieltä mitä nurjinta vauhtia ja vauhti yhä vain kiivastui ja huimeni niin ettei muori ennättänyt muuta kuin huutaa: Herran nimessä, ajakaa hiljemmin! eikä sekään auttanut niin että hän viimein ei voinut olla tuiskahtamatta: Mokoman höyryhatun kelkkaan en lähde enää ikinä! Ja yhdellä huiskauksella joutuivat he Riggisbergiin. Ja siellä pysäytti herra taas muorin kiivaista vastaväitteistä huolimatta hevosen, vaikkei se olisi ollutkaan tarpeellista ja vaikkei muori nyt halunnut muuta kuin kotiin vaan. Ja herran tahdosta johdettiin heidät yksityiseen huoneeseen miten muori inttikin, ettei hän sinne tahdo, sen vähän aikaa mitä he täällä ovat, on hänellä hauskempi olla isossa tuvassa. Ja parasta viiniä komennettiin tuomaan pöytään vaikka muija tolkkusi: "Herra Jessus, yhäkö nyt noita kustannuksia!" ja "kukas se nyt enää jaksaa juoda. En ainakaan minä ja minun mielestäni te toisetkin näytätte jo saaneen ihan tarpeeksenne." Kun viini oli tuotu ja tarjoilija avannut pullon ja kämmenet vatsan päällä sitten kysellyt: "Te kai kävitte Blumensteinissä? Oli hyvin kaunis ilma! Siellä oli kai paljon väkeä tänään? Meilläkin oli niin paljon, ettei oikein tiennyt miten heistä selvitä", ja kun hän sitten oli hiukan ryiskeltyään lähtenyt matkaansa, niin alkoi kauppias hyvin sommitellun puheensa:
"Rouvan ei pidä nyt olla pahastunut minulle minun käytöksestäni, sillä riemu minut on näin hurjistanut: Minä olen rikas, minulla on hyvä liike, minun onnestani puuttuu vain kunnon vaimo. Kyllähän niitä aina olisin saanut, vaan en ole löytänyt mieleistäni. En ole katsonut rikkauteen, en kauneuteen. Minä olen etsinyt vain sydämeni kaivattua, sellaista, jonka kanssa voisin tulla onnelliseksi. Ja vasta teidän tyttäressänne, Elise neidossa, olen tuon sydämeni valitun tavannut. Ensimäisestä silmänräpäyksestä saakka, jona minä hänet näin, päätin minä itsekseni: hänet, tai ei ketään! ja sitä huusi minun sydämeni sitten yötä päivää. Ja yhä enemmän aloin minä tuntea, etten minä voi elää ilman häntä. Ja viimein uskalsin minä kutsua teidät tälle tämänpäiväiselle retkelle. Gurnigelissä, siellä paljon väen seassa, en minä ikinä olisi uskaltanut tunnustaa näitä tunteitani. Ja niin ja näin uskalsin sen tehdä täälläkin ja kaksin kourin sain minä puristaa arkaa sydäntäni ennen kun ruualta päästyä tohdin tanssissa kysyä Elise-neidolta, halveksiiko hän minua, onko minun tultava onnelliseksi vaiko onnettomaksi ikipäivikseni? Ja hän, tuo minun rakas, kallis Eliseni, hän teki minut onnelliseksi, hän ei halveksinut minun sydäntäni! Oo, silloin tunsin, mitä se on, kun taivas jonkun edessä aukenee! Mutta koko aikana en saanut kuitenkaan sielun rauhaa, koko ajan olin kuitenkin kalvavassa tuskassa kunnes nyt täten viimeinkin sain tilaisuuden ilmoittaa vakaan aikeeni myöskin minun rakkaan Eliseni rakkaalle äidille, jotta minun ja minun kalliin Eliseni rukoukset voivat tunkeutua hänen sydämeensä ja hän ottaa minut pojakseen ja tehdä minut verrattoman Elisen omistamisella autuaaksi jo täällä ajassa."
Muori pahalta tämän kauniin puheen kajahdellessa vierivät oikein kyyneleet silmistä. Hän ihan ajatteli mielessään: "Noin hyväsydämistä miestä en minä ole vielä ikinä nähnyt. Mutta merkillisiä ne ovat kuitenkin nuo herrasmiehet! Vaikka onkin minun oma tyttäreni, niin täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hyvin ilkeä ja häjy rouva Liisasta tulisi. Mutta kaupungissahan se on kaikki niin toisellaista ja päinvastaista kuin maalla ja syöväthän herrat mustaa leipääkin eivätkä välitä pannukukoista." Ja kun kauppias sitten viimein päätti puheensa ja tarttui äidin molempiin käsiin (polvilleen ei hän tahtonut ruveta uusien kasimirhousujensa vuoksi), niin ei äiti oikein tiennyt, mitä vastata. "Noh, noh", sanoi hän viimein, "hyvähän tuo nyt on ja kauniisti tehty, mutta teidän täytyy kysyä ensin isältä, sillähän ne nyörit seisoo, enkä minä tiedä mitä se sanoo ja se on välistä vähän kummallinen. Riippuu siitä, sattuuko se olemaan hyvällä päällä ja osaatteko te esittää sille hyvästi asian!" "Oo", sanoi kauppias, "siitä en ole lainkaan huolissani, jos vain te olisitte hyvä ja voisitte puhua sille jonkun hyvän sanan minun puolestani. Kunhan vain te nyt myönnytte, niin kaikki on hyvä. Mutta Elise, tulehan nyt minun avukseni rukoilemaan vähän tätä hyvää äitiä", sanoi hän sitten suloiselle morsialleen, joka sillä välin oli ylen uutterasti natustellut manteleita ja särkenyt pähkinöitä.
Ja hyvä äiti, hän ei ollut armoton. Hänen mieleensä oli tullut Uli ja hän tuumi, että tällä tavallahan sitä nyt pääsisi siitä pulasta, että tytär uhkaa mennä rengille. Ja tuo rikas, sulosuinen vävykään ei ollut hänestä vastenmielinen. Mutta kuitenkaan ei hän vastannut nyt muuta kuin että:
"No eihän minulla nyt mitä sitä vastaankaan ole, jos kerran Liisakin on siihen taipuvainen ja ellei hänellä ole ketä muuta enää mielessä. Mutta en minä mitään varmaa voi luvata. Nämähän ovat miehen asioita ja täytyyhän tässä toki ensin saada vähän tarkemmin tietää, mikä ja minkälaisissa varoissa te olette. Uskon kyllä mitä te sanotte; mutta monihan on kehunut olevansa rikas, ja jälestä on kuitenkin huomattu, että mies lasketteli silkkaa valetta. Ja tällaisissa paikoissa kuten Gurnigel on jos jonkin karvaista väkeä, joten täällä saa katsoa eteensä ja pitää varansa ennenkun kehenkään uskoo. Minä muistan aina sananlaskun: ei kaikki kultaa, mikä kiiltää."
Silloin tuli puuvillakauppias aivan tyytyväiseksi ja sanoi: