"No, jos nyt tuosta vain enää on kysymys, niin olen nyt onnen poika ja Elise-neito on ijäti minun. Ei teidän tarvitse olla huolissanne, minulla on sellainen talo, että niitä on vähän. Ja minä olisin saanut valita vaimon Aargaun ja S:t Gallenin rikkaimmista tehtailijain tyttäristä ja monasti on minulle vihjailtu, että minun kanssani kernaasti ruvettaisiin sellaisiin kauppoihin. Mutta minä en ole ollut niistä tietääksenikään. Sillä ne tytöt, ne ovat minusta kaikki liian 'puuvillaisia'. Tosin minä itse kyllä olen puuvillakauppias, mutta sittenkin suoraan sanoen minä pidän enemmän silkkisistä kuin puuvillaisista tytöistä."

Muori nauroi nyt sydämensä pohjasta, tyhjensi lasinsa ja unohti melkein kotiinmeno-kiireensä. Äskeistä hiljaisemmin ajettiin nyt Gurnigeliin päin ja herra alkoi vallan tuttavallisesti tarinoida naikkostensa kanssa luoden heille kuvia laitoksistaan, kaupoistaan ja suunnitelmistaan niin uhkeilla väreillä että muorin pää meni ihan pyörälle ja hänestä oli monasti kuten olisivat kuuset nousseet juuriltaan ja alkaneet vilisten tanssia hänen ympärillään. Ellei se olisi totta, niin ei kai se tohtisi noin paljoa valehdella, ajatteli hän, ja epäluulo hälveni tyyten. Ja muori muhoili mielessään, että olipa tämä nyt oikea onnen kylpymatka ja tuumi, että ihmeellistä se nyt oli, kun Liisa juuri täällä sattui tapaamaan sellaisen pohatan ja vieläpä sen luontoisen, ettei se huoli kestään muusta kuin yksin ja ainoastaan Liisan. "Tokko lie sataan vuoteen ketään näin hyvä onni kohdannut", ajatteli hän. "Mutta pitääpä muistaakin katsoa allakasta, mikä merkki sillä päivällä sattui olemaan, jolloin me läksimme kylpymatkalle; kyllä kai se mahtaa olla jalo merkki; mikähän se oikein lienee?"

Vanhuksen näitä tuumiskellessa, kuherteli sulho tytön kanssa ja hyvillään tyttö siitä olikin. Aika kului kuin linnun siivillä, miten liekään kulunut. Mutta kun he sitten saapuivat kotiin, niin sanoi Liisa, ettei vaan saisi puhua tuolla kylpypaikassa kellekään mitään tämänpäiväisistä tapahtumista; hän ei näet tahtoisi, että ne herrat saisivat sen tietää; muuten saisi hän heidän tähtensä niin paljon kärsiä. — Liisa kai ajatteli, että ehkäpä jonkun viiksiniekankin päähän vielä pälähtää lähteä ajeluttamaan häntä Blumensteiniin; joten hän silloin voi tarpeen tullen vielä nämä tänpäiväiset kaupat purkaakin ja hieroa uusia mielensä mukaan. — Puuvillakauppiaastakin oli Liisan ehdotus varsin hyväksyttävä, mutta aivan toisista syistä. Ne Gurnigeliläiset näet hyvässä lykyssä saattoivat tietää hänestä ehkä moniakin epämieluisia seikkoja ja kateellisina kuuluttaa niitä asiattomien korville. — Äiti taas tuumi, että sehän nyt on ihan selvää. Siitäkös melu kotona nousisi, jos Jukka jo etukäteen saisi tietää, että Liisa on mennyt Gurnigelissä hänen luvattaan kihloihin. Ja sellaiset jutut ne leviävät kuin tuulessa, parissa päivässä ties miten laajalle. Ja etenkin leviävät ihmisistä, joita pidetään silmällä, kun ovat parempaa väkeä. Mielellään salli äiti puuvillakauppiaan vielä kerran suudella rakasta Eliseään hyviksi öiksi ja hyvillään hän oli, kun ei sulho ollut voivinaan neidosta lainkaan erotakaan. Viimein sanoi hän kuitenkin, että kyllä tämä nyt jo hänen mielestään riittää ja että päivähän se on huomennakin. Ja kyllä nyt pitää mennä jo maata, jos aikoo ensi yönä vähänkin nukahtaa. Mutta eipä saanut muori unta silmäänsä ensi yönä sittenkään kuin viimeinkin pääsi vuoteeseen. Ensin henkäisi hän tosin kuten helpotuksesta, sillä olihan nyt tuo Liisan asia selvinnyt ja pudonnut kuin paino hänen sydämeltään. Ja hän ajatteli, että mitähän Jukka nyt sanoo? Kyllä kai se nyt kerrankin on tyytyväinen häneenkin. Sillä onhan nyt Liisa rengistä pelastettu. Mutta sitten ei hän jaksanut päästä selville, mitähän se Uli sitten sanoo ja tekee? Eipä siltä, että sille olisi onnettomasti käynyt, sillä kyllä se aina tapaa itselleen soveliaamman vaimon kuin Liisa. Ja senjälkeen päätyi muori ajattelemaan myötäjäisiä. Hän laski mielessään kaikki sänkyvaatteet, pielukset ja liinaiset, jotka jo oli varattu valmiiksi häitä odottamaan. Ja paljonhan niitä oli, mutta kuitenkin täytyi muorin tuumia, mitenkä paljon hänellä vielä oli varastossa liinakangasta ja olikohan sitä niin paljon, että hän sillä voisi varustaa Liisan myötäjäiset niin komeiksi kuin herrasmiehen nuorikolla ainakin tulee olla. Ja viimein johtuivat hänen mieleensä myös kaikki hänen varastossaan olevat lankavyyhdet ja lajittautuivat mikä mihinkin tarkoitukseen: mikä joutui millekin kutojalle sen mukaan, aiottiinko siitä pöytäliinoja vai lakanoita, paita- tai nenäliinavaatetta. Viimein muoripaha pääsi kutojain tililtä kun hyvä uni sulki hänet syliinsä päästämättä häntä hyväilystään ennenkun aurinko oli jo korkealla taivaalla.

Jonkun päivän päästä päättyi Gurnigelissä olo. Puuvillakauppias säteili riemusta kuten voitonsankari. Emorukalla sitävastoin vuorottelivat huolet ja äidin ilo. Mutta Liisaa ahdisti koko loppuajan alituinen epäilys: eiköhän hän olisi voinut tehdä vielä parempaa kauppaa, jonkun viiksiniekan kanssa? Eiköhän hänen olisi pitänyt vielä odottaa kunnes ne kaikki viiksiniekat olisivat lähteneet täältä pois hänelle mitään sanomatta, ja vasta sitten suostua puuvillakauppiaaseen? Kuitenkin lohdutteli hän itseään sillä, että eihän tässä nyt olla vielä tehty mitään kirjallisia sopimuksia, joten kaupat voi vielä tarpeen tullen purkaakin. Nämä arvelut ne eivät sallineet hänen puhtaasti iloita onnestaan. Lähtöpäivänsä aattona tolkkusi hän tolkkuamistaan jokaiselle: huomisaamuna kello kuusi me matkustamme pois; ja jokaiseen yksinäiseen pohjukkaan hän meni sinä päivänä kävelemään. Mutta aina vain huippasi puuvillakauppias hänen perästään kuin paarma hevosta ajellen ja tuppautui piilopaikoissa helläksi. Vaan silloin rupesi Liisan mielestä käymään kylmä tuuli ja hän suuntasi kulkunsa jälleen kotia kohti. Tuskin oli hän päässyt kotiin, niin pujahti hän takaovesta ulos ja meni taas kävelemään. Hst! mikä hänen takanaan suhisee? Viiksikö, jota tuuli häilyttää? Oh, ei! Oli vain puuvillakauppias, joka puhalsi tomua hihastaan ja kiisi Liisaa kohti kuin kärpänen keittolautaselle. Silloin valitti Liisa, että ukkosenhelle kolottaa hänen luitaan ja kiersi jälleen kotiin. Ja vasta illalla, kun ei kukaan enää näyttänyt haluavan lähteä hänen kanssaan kävelemään ja kun vain noin ylimalkaisin käsittämättömin puheenparsin sääliteltiin sitä, että hän lähtee täältä näin pois, — vasta illalla Liisa ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla ja alkoi siis antaa helliä jäähyväisiä puuvillakauppiaalle ja sopia hänen kanssaan tulevista asioista vuokrapaikan kamarissa.

Viimein joutui Gurnigel selän taa ja muori tuumi, että ollapa hänen sydämensä nyt yhtä keveä kuin hänen kukkaronsa! "Kyllä sen Jukan silmät nyt pöllöttävät kun se kuulee miten me olemme iskeneet häneltä suonta. Mutta mitäpäs siitä, kunhan se vain olisi edes yhtä tyytyväinen siihen toiseen asiaan. Ja mitähän Uli sanoo? Ihan nyt on vaikea tulla kotiin."

"Eipäs ollenkaan minusta", vastasi Liisa. "Mitäpäs isän sanomisista? Se motkottaa ja jaarittelee ja antaa minun tehdä miten haluan. Ja viis minä Ulista! Sehän on vaan renki."

Mutta äiti, hän ei tiennyt, mistä kaikesta Liisa ja Uli olivat jo sopineetkaan ja millainen heidän välinsä oikeastaan oli. Hän tiesi vain, että he olivat toisiinsa mieltyneet.

Ja vielä sanoi Liisa:

"Hän on hullu, jos luulee saavansa talontyttären, jolla on parempiakin."

Mutta toinen seikka nyt alkoi Liisan sydäntä painostaa. Hän tunsi olevansa mustasukkainen sulhasensa vuoksi ja kuvitteli jo mielessään, mihin kaikkiin kujeisiin puuvillakauppias rupee nyt siellä Gurnigelissä kun morsian on lähtenyt kotiin. Hän näki ilmielävinä kaikki tytöt, kaikki naiskylpijät hänen ympärillään ja hän oli ihan kuolla uteliaisuudesta ja pelosta kun ajatteli, mitä kaikkea se sulhanen nyt niille sanoo ja mihin kaikkeen peliin rupee niiden kanssa. Ja ellei äiti tässä olisi ollut matkan määrääjänä, olisi Liisa varmaankin ajanut Gurnigeliin takaisin ja valepuvussa ruvennut sulhastaan vakoilemaan.