Mutta isäntäväen puolellapa ei maattu niin levollisesti.
Muori oli kertonut pitkin iltaa matkastaan ja hänen oli täytynyt tehdä Jukalle kaikesta juurta jaksain selkoa, sillä Jukka itsekin oli käynyt aikoinaan Gurnigelissä. Mutta yhtä seikkaa ei muori vain ollut tohtinut mainita, ja vaikka hän puhui kaikista henkilöistä, joita he olivat tavanneet ylämaassa, niin puuvillakauppiaasta ei hän hiiskahtanutkaan.
Mutta kun sitten Jukka ei ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä tuulella, ei murahdellut muorille lainkaan, niin ajatteli muori, että nyt taitaisi olla otollisin hetki ilmaista hänelle kaikki ja tunnustaa yhdellä tiellä sekä pienet että suuret synnit. Ja kun hän sitten oikoi mukavasti jäseniään kotoisessa sängyssä lämpöisen peitteen alla ja tunsi olonsa taas niin mukavaksi, niin tuntui hänestä oikein synniltä nyt salata Jukalta jotain.
"Kuules", alkoi hän siis, "ei auta nyt muu kuin suora puhe, muuten en saa yön rauhaa ja unta silmiini koko yönä. Rupee vielä unessa kummittelemaan."
"No mitähän se on", sanoi Jukka, "hukkasitko sinä kaikki rahat?"
"Melkeinpä", vastasi emäntä, "mutta kumpa ei pahempaa olisikaan, niin mitäpäs siitä. Se on ihan toista. Tokko uskaltanen sanoakaan".
Viimein rohkaisi hän kuitenkin luontonsa ja sanoi: "Sitä se on: että Liisalla on nyt sulhanen, se tulee sitä jonkun päivän päästä sinulta pyytämään ja selvittämään sinulle asiansa. Keskenään ne ovat sen jo päättäneet ja selvittäneet."
"No jo nyt on piru irti", kivahti Jukka, "kyllä minä näytän, että siitä ei tule kerrassa mitään. Minkäs rähäkän Johannes nostaisi! Löisi kintut meiltä poikki. Ja mitäs Uli sanoisi? Lähtee matkaansa, ja mitenkäs minä sitten tulen toimeen? Sellaista renkiä kuin Uli en saa enää ikinä. Liisan tähden se meillä pysyy eikä tahdo lisää palkkaa; sen olen jo aikaa sitten huomannut."
"Ottaisitko sinä sitten renkimiehen vävyksi?" kysyi muori.
"Jumala varjelkoon", vastasi Jukka, "enhän minä nyt sentähden häntä pidäkään. Mutta niin kauan kun se pälyy Liisaa, pysyy se meillä ja niin kauan sovimme me hyvin yhteen. Ja kukaties minä jo sitten kuolenkin ja mitäs minä sitten siitä enää piittaan, miten käy sen perästä kuin minä olen kuollut? Enkä minä usko, että Liisa ottaisi Ulia vaikka saisikin. Se on niin ylpeää se tyttö mukamas. Ja piruako sekin kränä naimisiin tahtoo!"