"Tahtoopa vaan", vastasi muori, "ja sellaiset ne ovatkin juuri kaikkein hulluimpia ja Jumalaties mihin tässä vielä jouduttaisiinkaan, jos sen ei anneta mennä. Mutta nyt se saikin oikein rikkaan herran, sellaista kauppaa ei sille tarjoudu enää ikinä, ja et suinkaan sinä nyt rupea tyttäresi onneakaan vastaan!"
"Mitä? Vai herran oikein mukamas!" sanoi Jukka. "Mahtaa sekin olla koko ryysyretkale ja nälkänuotiolainen! Oikea herra ei ikinä hännystelisi mokomaa vaivaista ketaletta. Joku maailman harmi se on, joka ei mihinkään enää kelpaa ja jolla ei ole mitä suuhunsa pistää."
"Hyi toki, ei", sanoi äiti ja alkoi ladella todisteita tulevan vävynsä rikkaudesta. "Hyi toki, ei, sillä on rahaa mahdottomasti ja liiketoimia paljon."
"Kyllä valeilla lisää saa", tuumi Jukka. "Ja jos se on rikas, niin hupsu se myös varmaan on kun tahtoo tällaista höplää. Kyllä sillä on jotkin ruuvit löyhällä, muuten se katselisi kauniimpaa ja pystyvämpää kuin tämä meidän Liisa, joka ei kelvon tiedä mihin päähän kissalle ruokakuppi pannaan, sen vähemmin osaa ruokaa laittaa."
"Hyi toki, ei", sanoi muori, "niin järkevää ei toki Gurnigelissä ollut ketään kuin hän. Kyllä se tietää, mitä varten puuvillaa kasvatetaan ja mitä siitä kangasta tehdään ja mikä ero on Langenthalin kyynärän ja Bernin kyynärän välillä. Ikinä ei ole kukaan niitä asioita minulle selvitellyt niin hyvin kuin hän. Ja kutomisesta kun se minulle puhui, niin ei siinä voinut muuta kuin suu ammollaan ihmetellä. Ja kylläpä minä nyt osaan pitää kutojaamme silmällä! Niin, ihan toista hän oli kuin nuo Bernin keppiselät, nuo herrat, jotka eivät osaa muuta kuin kierrellä viiksiään ja pistää kepin kainaloonsa ja sanoa: minusta näyttää siltä, kuten rupeisi tänään paistamaan päivää."
"No olkoonpa mikä olkoon", sanoi Jukka, "mutta herra se vain on ja herralle minä en Liisaa anna. Kun se olisi edes talonpoikaisen poika, niin välipä tuolla nyt sitten. Sen voisi ottaa taloon ja antaa sille tilan vaikka vuokralle; sille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja Uli saisi sitten minusta nähden mennä mihin tahansa. Mutta herraskollia minä en vaan talooni tahdo; mieluummin menen vaikka kerjuulle. Se tahtoo myötäjäisiä ja paljon tahtookin. Kyllä minä tiedän herraskaisten metkut. He tekevät keskenään myötäjäisillä kauppaa kuin lahtarit vasikoilla; ja sittenkun saavat talonpojan kynsiinsä, niin ei niiden mielestä ole muka mikään raha kyllin suuri korvaamaan heille sitä kunniaa, että antavat meidän syöttää heitä ja hillitä heidän nälkäänsä. Luulevat, että kuta hävyttömämpiä talonpojalle ollaan, sitä kohteliaampia ollaan heille. Kylliksi olen saanut jo auttaa Johannestakin, monasti olen luullut sappeni halkeavan. Ja jos minun nyt vielä pitää ruveta tässä maksamaan herroille myötäjäisiä, niin pian mahtuvat kolikkoni tosiaan sangen pieneen tilaan ja emme enää voi elää talollamme. Ja mikäs apu sitten eteen tulee? Näin vanhoilla päivillään ei enää totu helposti uusiin oloihin ja köyhän elämään. Olisihan sinun nyt tuo pitänyt älytä, olisi sinulla luullut olevan järkeä sen verran. Mutta kun naisväki vaan saa vähänkin vainua naimisista, niin heti ne joutuvat ihan vimmoihinsa! On ihan kuin piru silloin heidän nahkaansa menisi."
"No aina sinä nyt olet sellainen", sanoi muori. "Minkäs minä nyt sille mahdan, hehän päättivät sen jo itse ennenkun minulle mitään sanoivat, ja jos et siihen tyydy, niin puhu asiasta Liisan kanssa; sittempähän saat kuulla, mitä se aikoo tehdä.
"Hyvähän se on sotkea asioita", sanoi Jukka, "ja sitten heittää ne toisten niskoille. Minä en siihen puutu, mutta sen minä vaan sanon, etten tahdo siitä liitosta kuulla puhuttavankaan. Pidä sinä vain huoli purkamisesta!"
"No johan sinä nyt sen kuulit", sanoi muori, "etten minä nyt sille mitä mahda. Ja sinähän se olet isä ja jos et suostu, niin pura kauppa itse äläkä purista nyrkkiä housuntaskussa ja tunge minua siitä vastaamaan. Tällä kertaa minä en vain tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. — Hyvää yötä, ja nuku hyvin!" Mutta eivät he kumpikaan nukkuneet hyvin. Ja toisessakin kammiossa samassa talossa puheltiin samasta asiasta vaikka ihan toisella tavalla.
Tavallisesti nukkuivat Liisa ja Vreneli samassa makuusuojassa, ellei Liisan päähän pistänyt ruveta herrastelemaan ja mennä sivurakennukseen, jossa hänellä oli varsin kaunis ja komea huone. Vaan tuskin he tänä iltana olivat ehtineet tupaseensa, niin alkoi Liisa: