"Herkeä jo lörpöttelemästä", sanoi Vreneli, "kyllä minä ymmärrän mitä sinä nyt tahdot. Koettaisit vain saada minut juttelemaan sinulle jotain Ulista, kun luulisin, että sinulla muka on jo uusi, jotta sinä sitten huomenna voisit mennä taas kertomaan sen Ulille ja ruveta hänelle riitelemään."
"Minua alkaa jo kiukuttaa, kun sinä et usko, että se on totta", sanoi
Liisa. "Kysytäänpäs vaan äidiltä, niin saat kuulla onko totta vai ei!"
"Mutta entäs Uli?" kysyi Vreneli silloin. "Minnekäs Uli joutuu?"
"No viis minä hänestä!" vastasi Liisa, "johan sinä sen nyt olet kuullut. Ja ihmehän olisi, jos tyttö menisi heti ensimäiselle paraalle jonka näkee."
"Mutta sinäpä et ole Ulia ainoastaan nähnyt, vaan olet puhunutkin hänelle naimisista ja luvannut hänet ottaa!" vastasi Vreneli.
"Pyh, mitäs uskoi, hupsu! Minkäs minä sille voin? Kujeilevathan pojatkin niin monasti tytöillä, tottakai nyt tyttökin kerran saa heitä narrata."
"Ilkiö", sanoi Vreneli, veti peiton korvilleen eikä vastannut sanaakaan vaikka Liisa mitä parpatti.
Huomisaamuna oli aselepo, kumpikaan taistelevista puolueista ei ahdistanut toistaan. Muori käveli salaa pistelemässä jokaiselle talonväestä tuomistavaroitaan kouraan ja kielsi jokaista näyttämästä niitä toisille, etteivät toiset muka tulisi kateellisiksi. Mutta hetken päästä tiesivät jo kaikki toistensa saamiset ja happamaksi vääntyi nyt moni suu ja pistopuheita toisille singahteli; sillä eihän sitä koskaan voi yhtaikaa tehdä kaikille mieliksi. Liisa purki tavaroitaan arkuista ja keskusteli siinä ohella piikain kanssa, joiden täytyi alituiseen häntä auttaa. Näytettyään heille kaikki ostoksensa alkoi hän heille puhella kukkaiskielin ja vihjaillen että pianpa he saavat nähdä sellaista, joka on vielä paljon kalliimpaa ja kauniimpaa, ja sen hän oli saanut Gurnigelistä. Hän puhui heille niin salaperäisesti, että he jo umpimähkäänkin arvasivat, mistä nyt oli kysymys ja pian tiesi jo koko palveluskunta, että nyt se on Liisa saanut sen rikkaan ja herraskaisen ja että Ulista hän nyt piittaa viis!
Uli oli huolettomana hommaillut ulkoaskareissaan ja iltapäivän ollut pajassa hevosta kengittämässä. Kun hän sitten illalla tuli kotiin, niin katsottiin häneen niin merkillisesti: supateltiin ja suhahteltiin, ja kun hän lähestyi toisia, niin vaiettiin ja hajaannuttiin eri tahoille. Ja jos jollakin silmällä häntä katseltiin: hymyiltiin pilkallisesti, säälivästi j.n.e. Ja hänestä tuntui, kuten eivät emäntä ja Vrenelikään olisi koskaan ennen olleet hänelle näin ystävällisiä. Mutta sitä vastoin ei Liisa ollut häntä näkevinäänkään ja karttoi tahallaan häntä. No tuota hän nyt ei ymmärtänyt. Mitähän tämä merkitsi? Ja illalla makuulle mennessään kysyi hän renkipojalta, joka nukkui hänen huoneessaan ja piti hänestä kovasti, sillä Uli kohteli häntä hyvästi:
"Mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki näyttävät niin merkillisiltä?"