"Tohtineekohan tuota oikein nyt sanoa", tuumi poika, "ja tokkopa se totta lieneekään."
No Uli patisteli vain sanomaan ja silloin tunnusti poika, että sillä
Liisalla se kuuluu olevan sulhanen, ja kuuluu tulevan pian tänne
Hirveän rikas kuuluu olevan ja kaunis ja ei se Liisa enää Ulista kuulu
välittävänkään.
Uli kysyi, mistä se oli saatu tietää? Poika vastasi, että eihän hän sitä sen tarkemmin tiennyt, mutta kuului Liisa itse sitä tytöille kehuneen ja ne taas olivat kertoneet muille. "Jotain perää siinä nyt vaan on, sillä isäntä näytti tänään niin äkäiseltä eikä koko päivään puhunut emännälle niin luotua sanaa ja ne olivat illalla sängyssä puhuneet kovaäänisesti keskenään."
Sekös kolahti Uliin! Tuskin voi hän sitä uskoa. — Niin paha ei toki Liisa ole, ajatteli hän. Olihan Liisa jo Ulille sanonut ja luvannut ja itsehän Liisa oli Ulia miehekseen tavoitellut ja tahtonut? Mutta sitten muisti hän nuo entiset Liisan epäröimiset ja omat odottamisensa ja nyt myös Liisan tämän päiväisen käytöksen. "Ja kuitenkin, kuinka olisi se voinut pitää minua niin narrina", ajatteli hän. "Silloinhan hän olisi perin kehno ilmainen. Ja niin kehno ei Liisa toki ole, vaikkei naisten parhaita olekaan. Ja tämäkö nyt on minun rehellisyyteni ja ahkeruuteni palkka", ajatteli hän. "Tuhantisen guldenia olen nyt hankkinut isännälleni ja pilkkaa ja ivaako minä nyt saan kiitokseksi? Ja kaikki ovat jo siitä puhuneet; jos se nyt käy toisin, niin kaikki nauravat minulle enkä minä ilkiä enää missään näyttäytyä. Mihinkäs minä sitten joudun?"
Kaikki hänen unelmansa hajosivat tuon pitkän yön kuluessa kuin tuhka tuuleen. "Niin uskalletaan minulla kujeilla", ajatteli hän, "kun minä olen vain renki. Ijankaikkisesti vain renki! Se sana, se sana on kirottu, ja kunnoton on se, joka pyrkii ja ponnistaa tästä asemasta johonkin parempaan. Niin, kyllä saarnasi entinen isäntäni kauniisti, mutta vain leipää säkkiinsä hän saarnasi. Hän tarvitsi vain hyvää renkiä. Mitä tästä nyt hyötyy, jos on hyvä? Pilkkaa, ivaa, surkeaa sääliä vaan saa osakseen ja pitkän nenän".
Ja kuitenkin hänestä tuntui siltä, että eiväthän nyt asiat voi näin hullusti olla. Se on pelkkää lorua vain ja piikojen tavallista pilaa! Ja huomenna päätti hän hankkia itselleen tarkan selon. Ellei saisi sitä Liisalta, menisi kysymään itseltään emännältä. Tällaisena hönttönä ei hän enää rupea olemaan, ja jos asiat ovat niin kuin ihmiset sanovat, niin lyö hän kamansa kokoon eikä jää enää hetkeksikään taloon.
Aamulla ei hän tahtonut saada Liisaa puheilleen vaikka hän jäi muiden pellolle mennessä kotiin leikkaamaan heinää ja teroittamaan viikatteita j.n.e. Viimein näki hän Liisan puutarhassa kovin hepenneltynä, poimimassa kauniita kukkasia. Uli ei häikäillyt ja ennenkun Liisa aavistikaan, ilmestyi hän Liisan eteen.
"Miksi sinä kartat minua alituiseen?" kysyi hän, "mitä se merkitsee?"
"Oh, eipä juuri mitään", vastasi Liisa.
"Mutta miksi sinä sitten olet minulle tuollainen etkä sano minulle niin hyvää sanaa?" kysyi Uli.