* * * * *
Seuraavana vuonna Malvina ei ollut enää siellä. Ryhmyiset kätensä ristissä oli madame Lavigne höpissyt viimeisen paternosterinsa. Isä Jean oli kehoittanut neitosta menemään luostariin. Mutta ensi kertaa oli tämä asettunut suoraan vastarintaan. Joku haave näkyi vallanneen lapsen pään. Se oli ilmeisesti yhteydessä laajan, puuttoman nummen kanssa, joka kohosi etelään päin sen huippua seppelöivää kuningas Taramisin ikivanhaa hautapatsasta kohti. Hyväluontoinen pastori myöntyi kuten tavallista. Olivathan nyt madame Lavignen pienet säästöt käytettävissä. Suzannen tarpeet eivät olleet suuret. Välttämättömimmistä pikkuostoksista saattoi isä Jean itse huolehtia. Talven tullen hän ottaisi asian uudestaan puheeksi ja silloin aivan päättäväisesti. Juuri nyt oli kesäiltojen aika, jolloin Suzanne mielellään samoili. Hänelläkö vaaraa? Ei ollut nuorukaista kymmenien penikulmien päässä, joka ei olisi kirkkaalla päivälläkin juossut neljännestunnin matkaa välttääkseen kulkemasta tuon mökin ohi, siinä kun se kyyhötti rantamalle kallistuvan nummen syrjässä!
Mutta voimme otaksua, että keijukainenkin saattaa tuntea yksinäisyyden ikävää. Varsinkin karkoitettu keijukainen, joka ikäänkuin riippuu maan ja taivaan välillä ja tiesi kuolevaisia impiä suudeltavan ja kosiskeltavan; hänen omat toverinsa sitävastoin häntä pakenivat ja välttivät. Ehkä hänen päähänsä pälkähti, että näiden pitkien vuosien jälkeen nämä antaisivat hänelle anteeksi. Täällä oli tarun mukaan vieläkin niiden yhtymäpaikka, varsinkin keskikesän öinä. Harvinaista oli nykyisin, että ihmissilmät näkivät vilahduksen niiden välkkyvistä hameista. Mutta korkealla puuttomalla nummella saattoi vielä kuulla "Lähteen neidon" soiton mukaan tanssivien jalkojen poljennan, jos oli kyllin rohkea sinne uskaltautumaan. Jos hän etsisi heitä vienosti kutsuen, eivätköhän he ilmestyisi hänelle ja jälleen ottaisi häntä pyörivään piiriinsä? Meillä on syytä olettaa, että kuutamoviitta lisäsi hänen toiveitaan. Filosofia myöntää, että tietoisuus aistikkaasta puvusta antaa luottamusta.
Elleivät ne kaikki olleet kadonneet — elleivät ne kuolevaisen miehen kolmasti huulille suutelemina olleet muuttuneet naisiksi? Tämä näkyi olleen mahdollisuus, mihin jokaisen keijukaisen täytyi olla valmistautunut. Jos hän nimittäin sen salli. Ellei, niin se tuotti turman rohkealla kuolevaiselle. Mutta jos tämä saavutti suosion sinipiian silmissä! Jo hänen kosintansa todisti, että hän oli rohkea. Jos hän sen lisäksi oli kaunis, jos hänen käytöksensä osoitti ystävällisyyttä ja luonteenlujuutta ja hänen silmänsä kiehtoivat? Historia todistaa, että sellaisista unelmista varmaan Valkoiset Naisetkin toisinaan haaveilivat, ja kaiketi varsinkin keskikesän öinä kuun ollessa täysimmillään. Sellaisena yönä oli sir Gerylon suudelmalla herättänyt Malvinan sisaren Sighilen. Todellisen valkonaisen täytyi aina uskaltaa katsoa kohtaloansa suoraan silmiin.
Näin oli varmaankin käynyt Malvinalle. Jotkut kertoilivat isä Jeanille, että hänen kosijansa oli saapunut siivekkäiden hevosten vetämissä vaunuissa, joiden jymy oli herättänyt monet alhaalla nukkuvista asukkaista. Toiset taasen väittivät tämän tulleen ison linnun hahmossa. Isä Jean oli itsekin kuullut outoja ääniä, ja varmaa oli, että Suzanne oli kadonnut.
Isä Jean kuuli vielä toisen tulkinnan muutamia viikkoja myöhemmin eräältä englantilaiselta insinööriupseerilta, joka oli ajanut polkupyörällä lähimmältä asemalta ja saapunut kuumana ja hirveästi janoissaan. Ja luvaten ensi tilassa käydä Suzannea tervehtimässä isä Jean oli sen uskonut. Mutta useimmista hänen seurakuntalaisistaan kuulosti kertomus sekavalta, mahdottomalta, totuuden peittämiseksi keksityltä lörpötykseltä.
* * * * *
Näin loppuu kertomukseni — tai oikeastaan kertomus, jonka olen sommitellut kokoon käytettävissäni olevista ristiriitaisista tiedoista. Miten sen ymmärtänettekin, selittelettekö sen tohtorin tavoin olemattomiin vai uskotteko kuten professori Littlecherry, lainoppinut ja kuninkaallisen yhdistyksen jäsen, että maailma ei vielä ole kokonaan tutkittu ja kartoitettu, tosiasiaksi jää ainakin, että Bretagnen Malvina on hävinnyt. Nuoremmalle rouva Raffletonille, joka kuuntelee Sussexin rantahietikoilla kumeita etäisiä ääniä, jotka saavat hänen sydämensä pamppailemaan, ja hyvin hermostuneesti vilkuilee sähkösanomapoikia, on jo koitunut muutamia hänen uudesta naissukuisuudestaan johtuvia hankaluuksia. Ja silti voi noihin omituisen syviin silmiin katsahtaessaan huomata, ettei hän nyt tahtoisi muuttaa mitään itsessänsä, ei edes, vaikka siihen kykenisikin.