Hän oli tullut kokemaan, että kaikki äidillisen kirkon ponnistukset nuhteillaan pakoittaa tämä meren ja nummien saartama lauma luopumaan pakanallisista taikauskoistaan olivat turhia. Hän antaisi ajan vaikuttaa. Ehkäpä myöhemmin ilmaantuisi tilaisuus sijoittaa lapsi johonkin luostariin, missä se oppisi unhoittamaan ja kasvaisi hyväksi katolilaiseksi. Sillävälin oli pientä, yksinäistä olentoa säälien vaalittava. Ehkäpä ei yksinomaan sen itsensä tähden, tuon herttaisen, hellän, omituisen viisaan pikkuolennon, jollaiselta se isä Jeanista näytti. Puiden siimeksessä ja nauttien yhdessä lempeäsilmäisten lehmien kanssa lämmintä suojaa hänen tapansa oli opettaa tyttöstä omasta pienestä tietovarastostaan. Tuon tuostakin tämä hämmästytti häntä jollakin vaistomaisella näkemyksellä, jollakin omituista kypsyyttä todistavalla huomautuksella. Tuntui siltä kuin hän olisi tietänyt kaiken tuon jo kauan sitten. Isä Jean vilkaisi häneen silloin vaivihkaa pörröisten kulmiensa alta ja vaikeni. Kummallista oli myöskin, että kedon ja metsän villit elukat eivät näkyneet tyttöä arastelevan. Palatessaan paikalle, mihin oli jättänyt tyttösen kätköön, pastori toisinaan pysähtyi ihmetellen, kenelle tämä haasteli, ja kun hän sitten astui lähemmäksi, kuuli hän pienten jalkojen poishiipimistä tai lentoon säikäytettyjen siipien suhinaa.
Näytti mahdottomalta vieroittaa tyttöä keijukaistavoistansa. Usein, kun kunnon vanhus lyhtyineen ja tukeva tammisauva kädessään iltamyöhällä palasi jostakin armeliaisuustyöstä, hän pysähtyi kuuntelemaan ohi harhailevaa ääntä. Hän ei päässyt koskaan kyllin lähelle eroittaakseen sanoja ja ääni oli hänelle outo, vaikka hän tiesi, ettei se voinut olla kenenkään muun. Madame Lavigne kohautteli olkapäitänsä. Mitä hän sille voi? Ei suinkaan hän vastustaisi "lasta", jos salvoista ja teljistä mitään apua olisikaan.
Isä Jean alistui epätoivoisena. Eikä hänkään ollut halukas liian usein kieltämään ja torumaan. Ehkä nuo viekkaat, hellät elkeet olivat kutoneet verkkonsa vanhan, lapsellisen herrasmiehen sydämen ympärille, tehden hänetkin hiukan araksi. Tai ehkä oli muita viehäkkeitä! Sillä madame Lavigne ei koskaan sallinut tytön tehdä muuta kuin kaikkein keveintä työtä.
Isä Jean tahtoi opettaa häntä lukemaan. Ja niin nopeasti hän oppi, että pastorista näytti kuin olisi hänen jo ennen täytynyt osata, vaikkei ollut osaavinaan. Mutta vanhus sai palkkansa katsellessaan sitä iloa, millä tyttö ahmi varsinkin niitä omituisesti painettuja romansseja ja historiallisia teoksia, joita hän toi mukanaan harvoilta matkoiltaan etäiseen kaupunkiin.
Tytön ollessa noin kolmentoistavuotias saapui paikalle Pariisin naisia ja herroja. Tietysti he eivät olleet oikeata herrasväkeä. Vain pieni parvi taiteilijoita uusia aiheita hakemassa. He olivat tutkineet rannikon ja puuhökkelit ahtaiden kujien varsilla, ja eräs heistä oli ehdottanut retkeilyä yksinäiseen, tuntemattomaan sisämaahan. He tapasivat tytön istumassa harmaalla sammaltuneella kivellä ja lukemassa vanhanaikaiselta näyttävää kirjaa. Vieraiden tullessa hän oli noussut ja niiannut heille. Hän ei koskaan peljännyt. Hän itse herätti pelkoa. Usein näki lasten pakenevan häntä, ja tunsi mielensä hiukan surulliseksi. Mutta eihän sitä voinut auttaa. Hän oli keijukainen. Hän ei olisi tehnyt heille mitään pahaa, mutta sitä ei voinut odottaa heidän ymmärtävän. Tuotti hauskaa vaihtelua tavata ihmisolentoja, jotka eivät kirkaisseet eivätkä kiireellisesti lukeneet isämeitäänsä, vaan sensijaan vastasivat hänen hymyynsä.
He kysyivät häneltä, missä hän asui, ja hän näytti sen heille. He päättivät jäädä Aven-a-Christiin ja eräs naisista oli kyllin rohkea tyttöä suutelemaankin. Nauraen ja rupatellen he kävelivät kaikki mäenrinnettä alas. Mökille päästyään he tapasivat madame Lavignen puutarhassaan työskentelemässä. Tämä pesi kätensä kaikesta edesvastuusta. Suzanne sai ratkaista asian. He näkyivät haluavan maalata hänet istumassa sillä harmaalla kivellä, missä olivat hänet tavanneet. Johan pelkkä ystävällisyys vaati heidän pyyntöönsä suostumaan, ja niinpä hän seuraavana aamuna oli siellä heitä odottamassa. He antoivat hänelle viiden frangin hopeakolikon. Madame Lavigne epäröi sitä käsitellä, mutta isä Jean vakuutti sen olevan hyvää tasavaltalaista rahaa; ja päivien täten kuluessa kävi madame Lavignen musta sukka yhä raskaammaksi, kun hän sen joka ilta ripusti uunin kulmalle.
Se naishenkilö, joka ensiksi oli häntä suudellut, keksi kuka hän oli. Kaikki he olivat alusta pitäen arvanneet hänet keijukaiseksi ja että "Suzanne" ei voinut olla hänen oikea nimensä. He saivat sen selville Bonnetin Heptameronista eli seitsenpäiväisestä kertomuksesta, jossa puhutaan Bretagnen urhoollisen ja mahtavan Ryence-kuninkaan lukuisista seikkailuista; — teoksen oli joku heistä keksinyt kirjakojusta Quai aux Fleursin varrelta ja tuonut mukanaan. Siinä kerrottiin juurtajaksain Valkoisista Naisista, ja siinä oli tämä tyttökin kuvailtuna. Asiasta ei voinut erehtyä: siro, tuulen huojuttamaa raitaa muistuttava vartalo; valkoiset jalat, joiden askelten keveä kosketus ei varistanut kastehelmiä ruohosta; syvien tunturijärvien lailla päilyvät sinisilmät; kultakutrit, joiden välkettä auringon säteet kadehtivat.
Kaikki tämä oli päivänselvää. Hän oli Malvina, Bretagnen Valkoisten Naisten kuningattaren Harbundian entinen suosikki. Syistä, joiden tarkemman mainitsemisen kohteliaisuus kielsi, hän oli tuomittu vaeltajaksi, kenenkään tietämättä, mihin hän oli joutunut. Mutta nyt hänen päähänsä oli pistänyt ilmestyä uudestaan, pienenä bretagnelaisena talonpoikaistyttönä, lähellä menneen maineensa näyttämöä. Vieraat polvistuivat hänen eteensä, osoittaen hänelle palvelevaa kunnioitusta, ja kaikki naiset suutelivat häntä. Seurueen herrasmiehet luulivat heidänkin vuoronsa tulevan. Mutta se ei koskaan tullut. Heidän oma kainoutensa ei ollut esteenä, se tunnustus on heille annettava. Oli kuin joku nuori kuningatar, joka oli elänyt maanpaossa muukalaisten parissa, olisi äkkiä tiellään tavannut pienen joukkueen uskollisia alamaisiaan, ja nämä olivat hänet tunteneet. Aiotun kisailun ja naurun asemasta he siis jäivät seisomaan avopäin, eikä ketään haluttanut ensimäiseksi puhua.
Tyttö rauhoitti heidät — tai ainakin yritti sitä — armollisella kädenliikkeellä. Mutta hän suostutti heidät kaikki pitämään asian salassa. Ja näin pois lähetettyinä he näkyivät palanneen kylään ihmeellisen selväpäisenä joukkona, tuntien kaikkia niitä vaikutelmia, joita saavat rehdit, vaatimattomat ihmiset ensi kertaa nähdessään vilahduksen ylhäisestä seurasta.
He palasivat jälleen seuraavana vuonna — ainakin muutamat heistä — tuoden mukanaan puvun, joka oli paremmin Malvinan arvoinen. Sen valmistamisessa oli jäljitelty niin tarkoin kuin Pariisissa kyettiin munkki Bonnetin kuvailemaa alkuperäistä pukua, jonka noitahämähäkki Karai oli yhtenä ainoana yönä kutonut kuunvalosta. Malvina otti sen vastaan sievästi kiittäen ja oli ilmeisesti mielissään, kun näki itsensä jälleen sopivissa ja asianmukaisissa pukimissa. Se talletettiin harvinaisia tilaisuuksia varten kätköön, jonka vain Malvina tiesi. Mutta kun nainen, joka oli häntä ensiksi suudellut ja jonka erikoisalana olivat keijukaiset, sitä pyysi, niin Malvina suostui käyttämään tätä uutta pukuansa muotokuvaansa maalattaessa. Tämä kuva on vielä nähtävänä Nantesin kaunotaiteiden museon bretagnelaisessa osastossa. Se esittää hänet seisomassa suorana kuin nuoli, pienenä, yksinäisenä olentona puuttoman nummen keskellä. Hameen sanotaan olevan maalattu hyvin ihmeellisesti. "Bretagnen Malvina" on taulun nimenä, ja sen vuosiluku on yhdeksäntoistasataakolmetoista.