Ja rouva Marigoldin aivoissa kypsyy yhä ajatuksia.
VII. Johdanto.
Ja nyt seuraa johdanto. Se olisi tietysti pitänyt kirjoittaa ensimäiseksi, mutta kukaan ei sitä oikein tiennyt ennenkuin vasta lopussa. Sen kertoi kommodori Raffletonille eräs ranskalainen toveri, joka rauhan aikana oli ollut taidemaalari ja seurustellut hengenheimolaistensa kanssa; varsinkin oli hän liikkunut niiden parissa, jotka haltioituivat muinaisen Bretagnen laajoja taivaanrantoja katsellessaan ja sen taruntäyttämistä rotkoista. Myöhemmin kommodori kertoi tarinan professorille, ja professorin ainoa vaatimus oli, ettei sitä ainakaan toistaiseksi juteltaisi tohtorille. Tohtori näet saisi siitä vain vahvistuksen omille ahtaille, järjen aitaamille mielipiteilleen, kun se sitävastoin professorille epäämättömästi varmisti tämän kertomuksen ehdottoman totuuden.
* * * * *
Se alkoi Herran vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkahdeksan erittäin kolkkona iltana myöhään helmikuussa — "myrskyisenä talviyönä", sanoisi jonkun romaanin kirjoittaja. Tapahtui, että madame Lavigne, joka asui yksinäisessä mökissä Aven-a-Christin alhokylää ympäröivän nummen syrjässä, sukkaa kutoessaan — sillä hän eli sukankutomisella — luuli kuulevansa askeleita ulkoa ja naputuksen oveltaan. Hän karkoitti ajatuksen, sillä kukapa kulkisi niin myöhään tiettömillä tienoilla? Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kolkutus kuului uudestaan, ja ottaen kynttilän käteensä madame Lavigne meni katsomaan, kuka siellä oli. Kun hän nosti ovensäpin, puhalsi tuulenpuuska samassa silmänräpäyksessä kynttilän sammuksiin, eikä madame Lavigne voinut nähdä ketään. Hän kutsui, mutta ei kuulunut vastausta. Hän oli sulkemaisillaan oven jälleen, kun hän eroitti heikon äänen. Se ei oikeastaan ollut huudahdus. Tuntui kuin joku, jota hän ei voinut nähdä, olisi mitä vienoimmalla äänellä virkkanut jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.
Madame Lavigne teki ristinmerkin, hymisi rukouksen, ja sitten hän kuuli äänen jälleen. Se tuntui tulevan aivan hänen jalkojensa juuresta, ja kun hän hapuili käsillään — luullen kulkukissan eksyneen mökille, — hän löysi joltisenkin ison mytyn. Se oli lämmin ja pehmeä, vaikka tietysti hiukan märkä, ja madame Lavigne vei sen sisään. Suljettuaan oven ja sytytettyään kynttilän uudestaan, hän laski käärön pöydälle. Ja sitten hän näki mitä hennoimman pikkulapsen.
Sellainen tilanne on epäilemättä aina vaikea. Madame Lavigne teki, mitä useimmat muut hänen asemassaan olisivat tehneet. Hän avasi käärön ja ottaen pienokaisen helmaansa istuutui samean turvevalkean eteen miettimään. Lapsi näytti ihmeellisen tyytyväiseltä, ja madame Lavigne ajatteli, että parasta olisi se riisua ja asettaa vuoteeseen ja sitten jatkaa kutomista. Aamulla hän neuvottelisi isä Jeanin kanssa siitä, mitä oli tehtävä. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaisia hienoja vaatteita. Hän riisui ne yhden erältään, tunnustellen niiden kudontaa hyväilevin sormin, ja kun hän viimeiseksi oli riisunut pikku paidan ja hento valkea olento oli alasti hänen edessään, hän hypähti kiljahtaen ylös ja oli vähällä pudottaa sen lieteen. Sillä merkistä, jonka jokainen Bretagnen talonpoikaisnainen tuntee, hän näki, että pienokainen ei ollut ihmislapsi, vaan keijukainen.
Hänen olisi pitänyt, sen hän hyvin tiesi, avata ovi ja paiskata se ulos pimeyteen. Useimmat kylän naiset olisivat tehneet niin ja viettäneet lopun yötä polvillaan. Mutta hänet oli varmaan huolellisesti ja tarkoituksella valittu lapsen kasvattajaksi. Madame Lavignen mieleen muistuivat hänen kelpo aviopuolisonsa ja kolme pitkää poikaansa, jotka kateellinen meri oli häneltä riistänyt toisen toisensa jälkeen. Tulkoon mitä tuli, mutta hän ei hennonut hyljätä lasta. Oli selvää, että pienokainen ymmärsi, sillä se hymyili aivan tietoisesti ja kurotti kätensä koskettamaan madame Lavignen ruskeata, kuihtunutta ihoa ja herätti ammoin unohtuneitten tunteitten sykähtelyn hänen sydämessään.
Isä Jean — hän näkyy olleen suvaitsevainen, lempeä, viisas vanha kunnon mies — ei huomannut asiassa mitään pahaa, jos vain madame Lavignella olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ehkä se oli hyvä haltiatar. Toisi hänelle onnea. Ja varmaa onkin, että rouvan kanojen kaakatus kuultiin entistä useammin ja että näkyy vähemmän rikkaruohoja kuin ennen pienessä ryytimaassa, jonka madame Lavigne oli nummen syrjään raivannut.
Uutinen tietysti levisi. Madame Lavigne näkyi siitä melkein ylpeilleen. Mutta naapurit ravistelivat päätänsä, ja lapsi kasvoi yksinäisenä ja kartettuna. Onneksi mökki oli etäällä muista asunnoista, ja laaja nummi tarjosi tiheiköissään paljon piilopaikkoja. Isä Jean oli tyttösen ainoa leikkitoveri. Hänen oli tapana ottaa hänet mukaansa pitkille vaelluksilleen hajallisessa piirissään, jättäen hänet piikkiherneiden ja sanajalkojen suojaan niiden yksinäisten maatalojen lähettyville, joissa hän kävi.