Hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Hän oli itsepintainen, omapäinen haltiatar, jonka aivokoppa oli paisunut. Ja lisäksi hänellä oli henkilökohtaista kaunaa. Ajatella, että prinssi naisi prinsessa Berchtan! Hän näkisi kuningas Heremonin ja näkisi Anniamuksen hullunkurisessa vanhan velhon kaavussa ja kaikki Bretagnen luonnottaret ja kaiken muun joukon —! Todella hieno valkoinen nainen ei juuri huolinut täydentää lausetta edes itsekseen. Voi kuvitella haltiatarsilmien säkenöineen, haltiatarjalkojen poljennan. Mitä saattoivat he hänelle tehdä, kukaan heistä, kaikella suun pieksännällään ja pään ravistuksillaan? Hänelle, kuolemattomalle hengettärelle! Hän palauttaisi prinssi Gerbotin entiseen hahmoonsa, milloin hän hyväksi näkisi. Pitäkööt he huolta omista kepposistaan ja jättäkööt hänet hoitamaan omiaan. Voimme kuvitella, mitä pitkiä kävelyjä ja keskusteluja syntyi hämmentyneen Harbundian ja hänen uppiniskaisen suosikkinsa välillä, — vedottiin järkeen ja tunteeseen: "Minun tähteni." "Etkö käsitä?" "Mutta sittenkin, rakas lapsi, ja vaikka hänessä olisi syytäkin."
Vihdoin Harbundia näkyy kadottaneen kaiken kärsivällisyytensä. Hän teki sellaista mitä Malvina ei näy tietäneen eikä edellyttäneen. Valkoiset Naiset kutsuttiin juhlalliseen kokoukseen keskikesän iltana. Vanhojen ajantietojen kirjoittajat kuvaavat kokouspaikan tavallista täsmällisemmin. Se oli ylängöllä, jonka loitsija Kalyb ammoisina aikoina oli kohottanut kaikkea muuta Bretagnea korkeammalle kuningas Taramisin hautakummuksi. "Seitsemän saaren meri" oli siitä pohjoiseen. Arvellaan sen olleen Arree-vuorien muodostamalla harjanteella. "Lähteen neito" kuuluu olleen saapuvilla, ja se johtaa ajattelemaan syvää, vihertävää lammikkoa, missä D'Argent-joella on lähteensä. Osapuilleen olisi paikka siis sijainnut nykyisten Morlaix- ja Callac-nimisten kaupunkien puolivälissä. Vielä tänä päivänä puhuvat jalkamiehet tuon puuttoman, asunnottoman ylätasangon autiudesta, siellä kun ei tapaa muita ihmiskäden jälkiä kuin korkean, tornimaisen, yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä muovatun hautapatsaan, jonka ympärillä purevat tuulet lakkaamatta vinkuvat. Täällä, kenties jollakulla noista isoista harmaakivi-lohkareista, kuningatar Harbundia istui käräjänsä. Ja tuomioksi tuli — tuomioksi, josta ei voinut vedota, — että Malvina-haltiatar karkoitettaisiin Bretagnen Valkoisten Naisten yhdyskunnasta. Kautta kaiken maailman oli hänen vaellettava yksinään ja ilman anteeksiantoa. Valkoisten Naisten luettelosta Malvinan nimi juhlallisesti pyyhkäistiin ikiajoiksi.
Isku koski Malvinaan varmaankin yhtä raskaasti kuin se oli odottamaton. Sanaa sanomatta, taakseen katsomatta hän näkyy lähteneen. Voimme kuvitella näkevämme nuo valkeat, jähmettyneet kasvot, avoimina tuijottavat silmät, jotka eivät mitään nähneet, vapisevat, epävarmat askeleet, hapuilevat kädet ja tuntevamme haudanhiljaisuuden, joka käärinliinojen tavoin häntä ympäröi.
Siitä illasta Malvina-haltiatar häviää Bretagnen Valkoisten Naisten ajantiedoista, legendojen ja kansantarujen piiristä. Hän esiintyy jälleen historiassa vasta Herran vuonna 1914.
II. Kuinka se tapahtui.
Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle. Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan, että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.
Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta, polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja laskua.
Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä. Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi, etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle. Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa. Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.
Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.
Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt, hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin: "mademoiselle" tai "mon enfant". Vielä parempi olisi ollut, että hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.