Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään. Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään, kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa. Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.
Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille, sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.
Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut. Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta. Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.
"Pyydän anteeksi", sanoi kommodori Raffleton, "pelkään häirinneeni teitä."
Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella, muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna sen ajatus oli:
"Älkää siitä välittäkö. Olen niin iloinen tulostanne."
Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä. Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;
"Kuinka te tänne pääsitte?"
Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.
"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat epäilemättä mielenkiintoa.