"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen vilkaista soturia selkään.
Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon näyttämään inhimillisemmältä.
"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.
Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten jalkojen painosta.
Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan kohoamistaan pudistelee.
"Elääkö se?" kysyi tyttö.
"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon olennon suhteen alkoi haihtua.
"Joko lähdemme?" kysyi viimemainittu kääntyen hänen puoleensa.
Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana jälkimäisen mielessä.
Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen auttaakseen terveen järjen voitolle.