Nyt keskustelu tyrehtyi hetkiseksi, ja meidän katseemme vaelsivat ympäri huonetta. Ne pysähtyivät vihdoin tomuiseen, vanhaan lasilaatikkoon, joka oli sijoitettu korkealle uuninreunustalle ja jonka sisällä oli lohi. Se oli oikea jättiläiskala. Ensi silmäyksellä luulinkin sitä turskaksi.
"Niinpä niin", virkkoi vanha herra nähdessään mitä katsoimme, "se on aika jykevä veitikka, tuo, vai mitä?"
"Tavattoman suuri", mutisin minä, ja George ja minä kysyimme vanhukselta paljonko tuo peto mahtoi painaa.
"Kahdeksantoista naulaa ja kuusi luotia", vastasi ystävämme nousten tuoliltaan ja ottaen takkinsa naulasta. "Niin", jatkoi hän, "ensi kuun kolmas päivä on tasan 16 vuotta kulunut siitä, kun nostin sen vedestä. Sain sen sillankorvassa onkeeni. Syöttinä oli kuore. Olin kuullut kerrottavan, että se veitikka asusti joessa enkä saanut lepoa, ennenkuin olin sen pyydystänyt. Sen kokoisia kaloja ei nykyään enää ole monta näillä tienoin, luulisin. Hyvää yötä, herrat, hyvää yötä."
Hän meni ja me jäimme kahdenkesken.
Emme voineet kääntää katseitamme kalasta tämän jälkeen. Se oli todellakin hyvin komea kala. Katselimme sitä vielä, kun kylän kuorma-ajuri tuli ovelle oluttuoppi kädessään, ja hänkin katseli kalaa.
"Komea lohi, tuo", sanoi George kääntyen häneen.
"Niin, eikö olekin", vastasi mies ottaen siemauksen tuopistaan ja lisäsi: "Herrat eivät kenties olleet täällä, kun kala saatiin?"
"Emme olleet", vastasimme me ja lisäsimme olevamme vieraita paikkakunnalla.
"Vai niin", sanoi ajuri, "no sitten eivät herrat voi tietääkään miten se tapahtui. Siitä on lähes viisi vuotta, kun vedin tuon pojan joesta."