"Tekö sen ongittekin?" minä kysyin.
"Joo minä sen tein", sanoi vanhus myhäillen. "Sain sen onkeen sulun alapuolella eräänä perjantai-iltana ja omituisinta on, että sain sen kärpäsellä. Olin lähtenyt haukia onkimaan, nähkääs herrat, enkä ajatellut lohta. Ja nähdessäni tuon veitikan siiman päässä melkein peljästyin. Se painoi 26 naulaa, nähkääs. Hyvää yötä. herrat, hyvää yötä."
Viisi minuuttia myöhemmin kolmas mies tuli huoneeseen ja kertoi onkineensa lohen varhain eräänä aamuna; syöttinä oli ollut salakka. Sitten hän poistui, ja hidas, vakava, keski-ikäinen herrasmies astui huoneeseen ja meni istumaan akkunan luo.
Kukaan meistä ei kotvaan aikaan puhunut; vihdoin George kääntyi äsken tulleeseen ja sanoi:
"Suokaa anteeksi, ettehän pahastu, toivon — mutta ystäväni ja minä olemme vieraita täällä, ja olisimme Teille hyvin kiitollisia, jos tahtoisitte kertoa meille miten saitte tuon lohen pyydetyksi."
"Kas, kuka on teille kertonut, että juuri minä tuon kalan sain?"
Sanoimme, ettei sitä kukaan ollut kertonut, mutta että meillä oli vaistomainen aavistus siitä, että hän oli sen tehnyt.
"Sepä merkillistä, tämä on peräti ihmeellistä", virkkoi tuo hidas herrasmies nauraen, "sillä olette aivan oikeassa, herrat. Se on totinen tosi: minähän tuon kalan sain. Kas vaan, että osasitte niin hyvästi arvata! Niin, se on tosiaan ihme."
Sitten hän kertoi koko jutun juurta jaksaen: kesti puoli tiimaa, ennenkuin hän sai tuon niskottelevan pedon rantaan vedetyksi, ja ongenvapa katkesi leikissä. Hän sanoi kotiin tultuaan huolellisesti punninneensa kalan ja — se painoi tasan 34 naulaa.
Nyt oli hänen aika lähteä kotiin, ja hänen lähdettyään tuli isäntä luoksemme pakinoimaan. Me kerroimme hänelle, miten moninaisia juttuja olimme hänen lohestaan kuulleet, ja ne huvittivat häntä sanomattomasti. Me nauroimme kaikki tyyni makeasti niille.