"Katsoppas vaan, että Jim Bates ja Joe Muggles ja mr Jones ja vanha Billy Maunders kaikki tyyni kertoivat herroille onkineensa kalan! Ha! ha! ha! Ei ole hullumpaa!" sanoi vanha herra nauraen täyttä kurkkua. "Olisipa tosiaan heidän tapaistaan antaa kala minulle pantavaksi minun vierashuoneeseeni näytteille, jos he olisivat sen onkineet. Ha! ha! ha!"
Ja nyt hän kertoi meille lohen todellisen historian. Hän itse oli sen onkinut, vuosia takaperin, kun hän vielä oli poikanulikka; tämä oiva saalis ei ollut kokemuksen eikä taitavuuden tulos, vaan johtui se yksinomaan selittämättömästä onnesta, joka alati suosii moisia pikku lurjuksia, jotka jäävät pois koulusta kauniina iltapäivänä ja menevät ongelle, vaikkei heillä ole muita kojeita kuin kepin päähän sidottu lanka.
Hän sanoi, että tuo lohi kotiin palatessa pelasti hänet selkäsaunasta, ja vieläpä koulumestari oli sanonut, että se oli yhtä arvokas kuin yksiehtoinen päätöslasku ja korkolasku yhteensä.
Joku kutsui isäntää puheilleen, ja George ja minä kiinnitimme katseemme jälleen kalaan.
Se oli tosiaan ihmeellinen lohi! Mitä kauvemmin siilien tuijotimme, sitä enemmän se herätti ihailuamme.
Se kiihoitti Georgen innostuksen niin korkealle, että hän lopulta kapusi tuolin selkämyställe voidakseen lähemmällä ihailla kalaa.
Tuoli tietenkin rojahti kumoon, ja kun George mielipuolen tavoin tarttui lasilaatikkoon tukea saadakseen, putosi laatikko kauhealla romahduksella lattialle ja George tuolineen sen päälle.
"Ethän vain liene vahingoittanut kalaa?!" tokasin peljästyneenä syösten seisomaan.
"Toivokaamme, ettei se turmeltunut", sanoi George nousten varovasti seisomaan.
Mutta se oli turha toivo. Lohi oli musertunut tuhanneksi säpäleeksi — sanon tuhanneksi, vaikkei niitä kenties ollut 900 enempää. En näet lukenut sirusia.