Sitten teimme totit ja aloimme kertoa tarinoita. George kertoi tuntevansa erään herran, joka kaksi vuotta takaperin teki matkan pitkin jokea. Muutamakseen hän oli nukkunut kosteassa veneessä juuri tämmöisenä sadeyönä kuin tämä. Seurauksena siitä oli, että hän sai reumaattisen kuumeen eikä mikään voinut häntä pelastaa, vaan kuoli hän kovissa tuskissa kymmenen päivää myöhemmin. George lisäsi, että se oli surullisin tapaus, jonka hän koskaan oli kuullut.
Tämä kertomus sai Harrisin muistelemaan erästä ystäväänsä, joka vapaaehtoisena palveli sotaväessä ja oli kerran nukkunut teltissä sateisena yönä Aldershotin luona — "se oli juuri tämmöinen yö kuin tämä", sanoi Harris. Kun hän (ystävä) aamulla heräsi, oli hänestä koitunut raajarikko koko elämänsä ajaksi. Harris lupasi esitellä hänet meille, kun palasimme Lontooseen. Hänet nähdessämme sydämemme vuotaisivat verta.
Siitä johtui puhe tietenkin hauskaan keskusteluun kuumetaudeista, vilustumisesta, keuhkotaudista ja katarreista, ja Harris huomautti miten vaarallista olisi, jos joku meistä yöllä arveluttavasti sairastuisi, kun lääkäriä ei ollut lähitienoilla.
Moisen keskustelun jälkeen kaipasimme jotakin hauskuutta, ja heikolla hetkellä minä ehdotin, että George ottaisi banjonsa ja laulaisi meille hupaisen laulun.
Minun täytyy olla puolueeton ja myöntää, ettei Georgea tarvinnut houkutella. Hän ei esittänyt mitään typeriä verukkeita, että muka oli unhoittanut nuottinsa kotiin tahi muuta semmoista, vaan otti hän heti soittokoneen esille ja alkoi soittaa: "Kaksi sinisilmää mä tiedän."
Olin alati tähän saakka pitänyt "Kahta sinisilmää" jotakuinkin typeränä ja ikävänä sävellyksenä. Mutta George osasi antaa sille niin sydäntävihlovan kaihomielisen värityksen, että ällistyin sanattomaksi.
Harris ja minä saimme noita valittavia säveliä kuunnellessa vastustamattoman halun heittäidä toistemme kaulaan ja itkeä; vain vaivoin saimme kyyneleemme pidätetyiksi ja äänettöminä kuuntelimme tuota hurjasti kaihoovaa säveltä.
Kun meidän tuli yhtyä loppusäkeisiin, teimme hurjan ponnistuksen näyttääksemme iloisilta. Täytimme lasimme ja säestimme laulajaa. Harris otti johdon liikutuksesta väräjävällä äänellä; George ja minä seurasimme pari tahtia jälessä:
"Kaksi sinisilmää mä tiedän;
Mikä neuvoksi tullee?
Kun lemmitty hylkäs!
Kaksi — — —"
Pysähdyimme siihen kuin naulittuina. Kuvaamattoman kiihkeä innostus, jolla George säesti sanaa "kaksi", sai liikutuksemme nousemaan huippuunsa. Harris nyyhkytti kuin pieni lapsi, ja koira ulvoa vonkui niin, että luulin sen sydämen pakahtuvan tahi leukojen menevän sijoiltaan.