Mutta joki — koleana ja ikävystyttävänä, kun sadepisarat lakkaamatta putoovat sen ruskeille, sameille aalloille saaden aikaan äänen, joka muistuttaa naisen itkua pimeässä huoneessa; kun sumuvaippaan verhotut metsät pimeinä, äänettöminä, uhkaavina seisovat rannoilla kuten aaveet — kuten pahoja töitämme moittivat tahi petettyjen ystävien haamut — on hyödyttömän katumuksen valtakunta, jossa asustaa peikkoja ja männinkäisiä.
Auringonvalo on luonnon sydänverta. Kun auringonvalo on kadonnut, katselee maaäiti meitä tylsin, sieluttomin katsein. Sen seurassa tulemme surulliselle mielelle: se ei näytä meistä silloin välittävän eikä tuntevan meitä. Se on kuin leski, joka on kadottanut lemmityn puolison, ja lapset hyväilevät sen käsiä ja katsovat sen silmiin, mutta eivät saa hymyilyä houkutelluksi sen huulille.
Soudimme koko päivän sateessa ja se oli kovin surkeata työtä. Koetimme ensin näyttää siltä kuin huvittaisi se meitä. Sanoimme että se oli vaihtelua, ja että oli hauskaa nähdä joki kaikissa sen eri vaiheissa. Sanoimme, ettemme voineet toivoakaan auringonpaistetta koko ajaksi, emmekä sitä tahtoneetkaan. Uskottelimme toisillemme, että luonto oli kaunis myös itkiessään.
Pari ensimmäistä tuntia Harris ja minä olimme suorastaan hurmautuneet tästä uudesta kokemuksesta. Lauloimme laulun mustalaiselämästä ja sen viehätyksistä — mustalaisesta, jonka täytyi kokea myrskyjä, auringonpaistetta ja kaikkia ilmoja, joka nautti sateesta, sillä se teki hänelle hyvää; ja joka pilkkasi ihmisiä, jotka eivät sietäneet sadetta.
George otti asian enemmän vakavalta kannalta ja turvautui sateenvarjoon.
Ennen aamiaista jännitimme teltin veneen yli ja pidimme sen koko iltapäivän. Jätimme ainoastaan keulaan pienen aukon, missä joku meistä voi soutaa ja tähystää väylää. Täten kuljimme yhdeksän penikulmaa ja pysähdyimme yöksi kappaleen matkaa Day'n sulun alapuolelle.
Jos sanon totuuden, ei iltamme suinkaan ollut hauska. Sade valui virtoinaan tasaisesti ja keskeytymättä. Kaikki veneessä oli kosteata ja tahmeata. Ja illallinen ei ollut lainkaan onnistunut. Kylmä vasikkapiirakka pyrkii tarttumaan kurkkuun, jollei syödessä ole nälkä. Minun teki kovasti mieleni whitebaitia [eräs sillilaji] ja kotlettia; Harris jupisi jotakin toudasta valkokastikkeen kerralla ja antoi piirakan jäännökset Montmorencylle, joka ei siitä huolinut. Hän nähtävästi loukkautui tarjouksesta, sillä hän tallusti veneen keulaan ja istua murjotti siellä koko illan yksikseen.
George tiuskasi, ettemme puhuisi moisista ruokalajeista — ei ainakaan ennenkuin hän oli saanut loppuun annoksensa kylmää häränpaistia (ilman sinappia).
Ruuan päälle pelasimme napia [eräs uhkapeli]. Pelattuamme puolitoista tuntia oli George voittanut neljä pence'a — Georgella on aina hyvä onni korttipelissä — ja Harris ja minä olimme hävinneet tasan kaksi pence'a kumpikin.
Nyt oli meistä aika lopettaa peli. Harris sanoi, että korttipeli herättää turmiollisia intohimoja, kun sitä liiaksi harjoitetaan. George tarjoutui jatkamaan, jotta saisimme kostaa tappiomme, mutta Harris ja minä päätimme olla potkimatta tutkainta vastaan, koska onnetar kerran oli meille epäsuopea.