Ihmisillä onkin joella oiva tilaisuus näytellä vaatteitaan. Silloin myöskin on meillä miehillä kerran tilaisuus osottaa aistiamme kirjavien pukujen valinnassa — vapaudumme hetkiseksi ankaran muodin orjuudesta Ja meillä onkin hyvä väriaisti, jos saan lausua oman mielipiteeni. Minä itse käytän aina hiukan punaista puvussani — punaista ja mustaa, ja se värisovitus soveltuu erinomaisesti tummanruskeaan tukkaani, jota pidetään sangen kauniina. Myöskin vaaleansininen kaulaliina pukee minua ja punainen silkkiliina vyötäisillä — se on kauniimpi kuin tavallinen vyö — tekee edullisen vaikutuksen.
Harris käyttää aina punakeltaisia ja keltaisia värejä, mutta en luule että hän siinä tekee viisaasti. Keltainen ei sovellu hänen tummalle iholleen. Minä hänen sijassaan käyttäisin sinistä pohjaväriä valkoisilla ja punertavilla lisillä, mutta mitä huonompi aisti ihmisellä on pukeutumistaidossa, sitä itsepäisempi näyttää hän olevan. On todella vahinko, ettei hän seuraa neuvojani, sillä nykyisessä puvussaan ei hänellä koskaan tule olemaan onnea; minun värejäni käyttämällä tulisi hänestä korea poika.
George on myös ostanut retkeämme varten pari esinettä, joita en voi hyväksyä. Hänen flanellitakkinsa on aisattoman kirjava. En tahtoisi loukata Georgea, mutta sana on varsin paikallaan. Hän näytti meille ostoksensa torstai-iltana — myymälässä oli sanottu, että vaate oli itämaista kuosia — ja kysyi mitä siitä pidimme. Kun hän otti takin ylleen, virkkoi Harris, että jos tarkoitus oli sijoittaa vaatekappale hernepenkkiin keväällä säikyttämään lintuja, hän kylläkin voi sitä kunnioittaa; mutta että hän tunsi meritaudin oireita, jos edes kuvitteli sitä inhimillisen olennon pukimena — paitse kenties varieteessa esiintyvän neekerilaulajan ruumiin verhona. George tietysti otti nenäänsä, mutta Harris teki tuon kylläkin aiheutetun huomautuksen: miksi Herran nimessä lainkaan kysyttiin hänen mielipidettään, jollei sitä kerran tahdottu kuulla?
Harris ja minä pelkäämme, että mainittu vaatekappale on saava purtemme harmillisen huomion esineeksi. —
Tyttöjä ylipäänsä pukee kaunis venepuku erinomaisesti. Aistikas soutupuku tekee heidät tavallista vaarallisemmiksi sydäntemme rauhalle. Mutta toivoisin kaikkien naisten käsittävän, että "venepuvun" tulee olla puku, jota todella voi käyttää veneessä, eikä vain lasikaapissa. Koko veneretken huvi turmeltuu, jos osanottajat koko ajan ajattelevat enemmän pukujaan kuin itse retkeä. Olen kerran ollut souturetkellä kahden tähän luokkaan kuuluvan immen seurassa. Ja sen hauskuuden muistan vielä tänäpänä!
He olivat pyntänneet itsensä silkkiin, pitseihin, kukkiin ja nauhoihin, hienoihin kenkiin ja vaaleisiin hansikkaihin. He olivat puetut valokuvaajalle menoa eikä veneretkeä varten. Ne kuuluivat olevan aitoparisilaisia "soutupukuja", mutta oli suorastaan naurettavaa semmoisissa puvuissa lähestyä oikeata maata, ilmaa ja vettä.
Ensikseen ei vene heidän mielestään ollut puhdas.
Me pyyhimme kaikki tuhdot ja vakuutimme, että he voivat olla rauhalliset siinä suhteessa, mutta he eivät uskoneet. Toinen heistä siveli sormensa kärjellä tuhtoa ja näytti "tuloksen" ystävälleen; sitten he huokasivat ja istuivat paikoilleen kasvoilla sama ilme kuin muinoin kristityillä marttiiroilla mahtoi olla areenalle astuessa, missä roviot ja tiikerit odottivat.
No niin, soutaessa täytyy aina roiskua vähäisen. Ja yksi ainoa vesipisara kykenee tärvelemään nuo siunatut puvut, Jos niihin tuli täplä, ei sitä millään saanut lähtemään — se pysyi siinä ijäti.
Minä hoitelin peräairoa ja tein parastani. Nostin airon joka vedolla pari jalkaa korkealle, jotta vesi ehtisi valua pois, ennenkuin tein uuden vedon, ja valitsin aina tyvenimmän veden. Keula-airon hoitaja sanoi tuokion kuluttua, ettei kyennyt soutamaan kanssani ja pyysi saada suosiollisella luvallani istua ja tutkia soutuani (se huvitti häntä, sanoi hän). Mutta kaikesta varovaisuudestani huolimatta en voinut estää pisaraa silloin, toista tällöin roiskumasta neitosten puvuille.