Tytöt eivät virkkaneet mitään; he painautuivat toistensa viereen ja mutistelivat suukkojaan. Mutta joka kerta kuin pisara roiskui heidän päälleen, he hätkähtivät kauhusta. Oli ylentävää nähdä heidän kärsivän äänettöminä, ja se sai minut kokonaan suunniltani. Minä hermostuin ja roiskutin sitä enemmän vettä, mikäli koetin sitä varoa.
Vihdoin kyllästyin moiseen jännitykseen ja sanoin tahtovani siirtyä keula-airoon. Se oli oiva ehdotus, arvelivat kaikki, ja me vaihdoimme paikkoja. Neitoset huoahtivat helpoituksesta, nähdessään minun poistuvan ja heidän kasvonsa kirkastuivat hetkiseksi. Tyttö-raukat! Olisi ollut parempi, että olisin pysynyt paikallani. Keula-airo oli huoleton, tyhmä nulikka, jolla ei ollut enemmän hienotuntoisuutta kuin villakoiranpennulla. Hän voi kokonaisen tunnin olla murhaavien katseiden esineenä niitä edes huomaamatta, ja vaikkapa huomasikin, ei se häntä haitannut. Hän veteli airollaan reippaasti ja huolettomasti, niin että koko veneen yli satoi pisaroita kuin suihkulähteestä, ja nyt vasta neitoset olivat leikissä. Jos hän sattui holvaamaan heidän puvuilleen enemmän kuin puolipulloa samalla kertaa, naurahti hän vaan hilpeästi ja virkkoi:
"Suokee toki anteeks", ja tarjoutui nenäliinallaan kuivaamaan vettä.
"Oh, ei se tee mitään", sopersivat tyttöraukat ja yrittivät päivänvarjoilla, saaleilla ja päällysvaatteilla suojata itseään.
Aamiaisella kävi heidän sangen nolosti. Kehoitimme heitä istumaan nurmelle, mutta ruoho oli tomuista ja puunrunkoja, joita heille tarjosimme, ei nähtävästi viikkokausiin oltu puhdistettu. Sen vuoksi he vihdoin levittivät nenäliinansa nurmelle ja istuivat sitten suoraselkäisinä kuin kohennusraudat. Samassa toverini, jonka lautanen oli kukkuroillaan pihvipaistia, kompastui puunjuureen, niin että maukas liha teki suuren kaaren ilmassa. Onneksi se ei osunut tyttösten vaatteille, mutta tapaus osotti heille, että vaaroja vaani joka taholla. Koko aterian ajan he senvuoksi hermostuneella innolla seurasivat meidän jokaista liikettämme, jos me vaan koskimmekaan johonkin, mikä voi kaatua ja tehdä tahroja heidän pukuihinsa.
"Tulkaapas, tytöt", virkkoi Keula-airo hilpeästi, "nyt täytyy teidän pestä astiat."
He eivät ensin häntä käsittäneet. Kun he vihdoin saivat asian selville, sanoivat he etteivät luulleet osaavansa sitä tehdä.
"Oh, kyllä minä näytän miten se on tehtävä", intti Keula-airo; "ja se on hauskaa työtä, uskokee pois. Tehän voitte istuutua… tarkoitan heittäidä polvillenne ja huuhtoa astiat vedessä."
Toinen tytöistä virkkoi pelkäävänsä etteivät heidän pukunsa soveltuneet moiseen työhön.
"Ei se haittoo mittään", penäsi toverini huolettomasti, "kiinnittäkää hameenne neuloilla."