Katsahdin ylös ja näin vanhan, kaljupäisen ukkorahjuksen kirkkomaan poikki linkuttavan luokseni; hänellä oli kädessä suunnaton avainkimppu, joka kalisi joka askeleella.
Minä viittasin kieltävästi, mutta hän riensi minua kohti läähättäen:
"Minä tulen, herra, minä tulen. Jalkani on hieman kipeä, siksi en pääse liikkumaan yhtä nopeasti kuin nuorena. Tästä menee tie hyvä herra."
"Laputtakaa tiehenne, ukko!" minä sanoin.
"Tulinhan niin nopeasti kuin pääsin, herra", penäsi hän. "Eukkoni näki
Teidät vastikään. Tulkaa perässäni, herra."
"Menkää hiiteen", toistin minä. "Korjatkaa luunne, ennenkuin tulen muurin yli ja isken loven kalloonne."
Ukko näytti ällistyneeltä.
"Eiks' herra tahdokaan nähdä hautoja?!" hän kysyi.
"En", minä vastasin. "Tahdon istua tässä aidalla. Menkää tiehenne ja antakaa minun olla rauhassa. Ja varoitan Teitä häiritsemästä yleviä, jaloja ajatuksiani typerillä hautakivijutuillanne. Painakaa hiiteen ja valmistaukaa pitämään hautajaisianne. Minä maksan puolet kustannuksista."
Hän näytti tulevan hämilleen. Hän hieroskeli silmiään ja tuijotti minuun. Olin tavallisen ihmisen näköinen: hän ei päässyt selville minusta.