Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon ääreen, virkkamatta sanaakaan.
"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat istumaan professorin selän taakse.
Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.
Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon: pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät, naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin. Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa, jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.
Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.
Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi — hän tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan, joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun sisällys — sanoimme — oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen — sille voi nauraa kuollakseen!
Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi tienneet, että se oli — saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.
Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö" saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.
Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan. Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja käytti kaikki englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui, ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.
Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi hänen sielunsa tytön sielun ja — — niin, en tarkemmin muista sisällystä, mutta jotakin hyvin surullista se vaan oli. Herra Boschen kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista lauluista.