"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."
Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua. Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi. Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään laulelisi raunioilla.
Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää, tahdon sen kertoa tässä.
Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme sangen onnellisia — kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta, jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen. Seuramme tietysti oli heille liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa — sen myönsi jokainen myöhemmin iltasella.
Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin — tietysti hienolla, säädyllisellä tavalla.
Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta — ne olivat niin tunteellisia — avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.
Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.
Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat, esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet (keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.
Ei kukaan — sanoivat he — ollut semmoinen mestari sitä esittämään kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai kuulijat hillittömästi nauramaan.
Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra Slossen-Boschenia.