Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa — hän oli serkkuni vakuutan sen — ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja meillä oli kiire kotia — ainakin hänellä oli kiire kotia. Saavuimme Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi — ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että seuraavalle sululle — Wallingfordiin — oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä noin 5 Cleeveen.
"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.
Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi, ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.
"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."
"Oletko — tuota — varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.
Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse, kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.
"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.
Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan koskenniskaan.
Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.
Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja toivoi että kaikki pian olisi ohitse.