Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.
Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi. Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon lyödessä kymmentä.
Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme — jos tämä oli unta — kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys alkoi tulla jännittäväksi.
Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.
Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat — en luule että Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut. Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja turvalliselta.
Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi, saavuttanut meidät.
Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani. Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.
"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä! Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven luona nyt. — Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua! Miten hassua, Bill!"
Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin ilmaisemaan kiitollisuuttani.
Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta. Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen Faustin ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.