Emme olleet koskaan syöneet munaomelettia ja me otaksuimme sen valmistukseen kuuluvan tämmöisiä temppuja, samoinkuin intiaanit ja Sandwich-saarten asukkaat tanssien ja laulaen valmistavat ateriansa. Montmorency tuli myös siihen ja pisti kuononsa paistinpannun reunalle. Se oli tietysti tulisen kuuma ja Montmorencykin alkoi ulvoa ja tanssia. Niin, se oli huvittavin ja jännittävin näytelmä, minkä koskaan olimme nähneet. George ja minä olimme oikein pahoillamme, kun se oli lopussa.
Tulos ei tosin täydellisesti vastannut odotuksia, joita Harrisin kehumiset olivat meissä herättäneet. Sitä oli kovin vähän — ainakin kaikkeen touhuun nähden, mitä sen valmistus oli aiheuttanut. Kuusi munaa oli mennyt pannuun, ja niiden tuloksena oli teelusikallinen palanutta, epämiellyttävän näköistä seosta.
Harris sanoi, että se oli paistinpannun syy, ja arveli, että se olisi onnistunut paremmin, jos meillä olisi ollut kalakattila ja kaasu-uuni. Me päätimme, ettemme enää valmistaisi tätä ruokalajia, ennenkuin meillä olisi mainitut talousesineet käytettävinämme.
Aurinko oli noussut korkealle, kun lopetimme aamiaisen, ja tuuli oli hiljennyt. Oli niin ihana aamu, kuin suinkin voi toivoa. Näköpiirissä ei ollut juuri mitään, mikä muistutti meitä 19:ta vuosisadasta, ja kun katselimme auringon valaisemaa jokea, voimme helposti kuvitella, että olimme siirtyneet vuosisatoja takaperin ajassa tuohon ikimuistettavaan kesäkuun aamuun v. 1215 ja että me olemme englantilaisia talonpoikia kotikutoisissa puvuissa ja tikari vyöllä, jotka saamme olla tämän peräti tärkeän historiallisen tapauksen todistajina.
Kesä-aamu on kaunis, tyyni ja lämmin. Mutta ilmassa väräjää kuitenkin levottoman kiihkon enteitä. Juhani-kuningas on nukkunut yönsä Duncroft-Hallissa, ja koko pieni Stainesin kaupunki on edellisinä päivinä kajahdellut aseellisten miesten ja sotaratsujen raskaista askeleista. Siellä vilisee teräkseen puettuja ritareja, keihäillä, tapparoilla ja jousilla varustettuja sotilaita ja julman näköisiä muukalaisia palkkasotureita.
Loistavapukuisia ritareita ja ylhäisiä herroja seurueineen ratsastaa pitkin päivää kaupunkiin. Mutta illan tullen sulkevat kaupungin porvarit visusti porttinsa, sillä räyhääviä sotamiesparvia kuljeskelee pitkin katuja ja näinä rauhattomina aikoina ei käsi koskaan ole etäällä miekankahvasta; miekka on näet tavallinen tuomari riita-asioissa, joka sekä julistaa tuomion että panee sen täytäntöön. Sotamies on tottunut ottamaan mitä hyväksi näkee ja maksaa siten, että säästää omistajan hengen, jos sattuu olemaan hyvällä tuulella!
Suurella torilla ovat ylhäisten herrojen seuralaiset yöleirissä suurten nuotioiden ääressä, siellä aterioidaan, juodaan, lauletaan ja pelataan, ja pikari kiertää miehestä mieheen myöhään yöhön. Kirkkaat haarniskat ja aseet välkkyvät nuotioiden valossa. Olut-tuvat ovat täynnä tuikeita sotilaita ja räyhääviä maalaisia.
Vartijat käyskentelevät pimeillä kaduilla. Nuotiot alkavat sammua ja kaukana koillisella taivaalla sarastaa aamunkoite. Taivas alkaa ruskoittua; aamu on käsissä, tämän suuren päivän aamu, jonka merkityksen vasta seuraavat sukupolvet voivat täydelleen käsittää.
Noilla molemmilla pienillä saarilla, jotka ovat joen keskellä, vallitsee vilkas liike ja hyörinä; siellä on joukko työmiehiä uutterassa työssä. Sinne on kyhätty suuri paviljonki, ja salvumiehet naulaavat jo paikalleen viimeisiä kattolautoja, samalla kun Lontoosta tulleet verhoilijat sisustavat rakennusta monivärisillä loistavilla kankailla, silkkiverhoilla ja kullalla ja hopealla kirjailluilla peitteillä.
Ja nyt, katso! alas rantaan saapuu kaupungista ja sen ulkopuolella olevista yöleireistä loistava seurue toisensa jälkeen. Pukujen upeat värit loistavat kirkkaassa auringonvalossa, aseet kimaltelevat. Soturit nojautuvat aseisiinsa ja odottavat, ja airueita nopeilla hevosilla kiitää ryhmästä toiselle.