Cookhamin luona pysähdyimme erääseen lahdelmaan ja keitimme teetä, ja alkoi jo olla ilta, kun saavuimme sululle. Oli navakka tuuli ja merkillistä kyllä tällä kertaa meille myötäinen, sillä — se on kokemukseni — tavallisesti on veneretkellä ollessa tuuli aina vastainen, kulki sitten minnepäin tahansa. On vastatuuli aamulla, kun lähdet matkalle, ja sinä ponnistelet airoilla hiki hatussa nauttien ajatuksesta miten hupaista on iltasella palata kotiin myötätuulella purjehtien. Mutta teetä juodessa tuuli kääntyykin päinvastaiseen suuntaan ja saat henkihieverinä kiskoa raskasta venettä koko matkan kotiin.
Mutta jos satut unhoittamaan purjeet kotiin, silloin saat olla varma siitä, että tuuli mennen tullen on myötäinen! Niin, tämä maailmahan onkin vain koettelemusten tie ja ihminen syntyy tänne kärsimään ja suremaan.
Mutta tänä iltana oli nähtävästi tapahtunut paha erehdys: meille oli epähuomiossa annettu myötätuuli. Riensimme käyttämään sitä hyväksemme, nostimme purjeen ripeästi, ennenkuin erehdys huomattaisiin yläilmoissa. Sitten heittäysimme mukaviin, siroihin asentoihin, purje pullistui, köydet jännittyivät, masto notkui ja veneemme lensi eteenpäin.
Minä pidin perää.
Ei liene olemassa hurmaavampaa tunnetta kuin kiitää eteenpäin hyvässä purjealuksessa. Se on niin lähellä lentämistä kuin suinkin voi olla — jollemme ota lukuun unia. Tuulen siivillä rientää siro pursi eteenpäin, vanavesi solisee ja kuohuu perässä. Et ole enää hidas, kömpelö, maalla maleksiva kaksijalkainen: sinä olet osa suuresta Luonnosta! Sydämesi sykkii Luonnon sydämellä. Sielusi sulautuu luontoon, kuulet sen valtavan riemulaulun ympärilläsi. Olet vapautunut jokapäiväisen elämän puuhista ja arkihuolista, ne ovat kaukana, kaukana, ne ovat sinusta vähäpätöisiä tällä hetkellä. Luonnon käsi hyväilee sisarellisesti otsaasi, unhoitat surut ja kärsimykset, olet vapaa, onnellinen ihminen!
Olimme aivan yksin joella. Vain kaukana edessämme häämöitti yksinäinen vene; tuokion kuluttua näimme, että se oli kalastajavene, joka oli ankkuroitu keskelle väylää; siinä istui kolme kalastajaa. — Me kuljimme kauniiden metsäisten rantojen ohi; ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Minä pidin perää.
Tultuamme lähemmäksi näimme, että veneessä istui kalastamassa kolme kunnianarvoista, harmaahapsista vanhusta. Heillä oli veneessä kolme pientä pallia, joilla istuivat, ja he kokivat uutterasti pyyntikojeitaan. Mailleen menevä aurinko kultasi läntisen taivaan, salaperäisen hehkuvina kuvastuivat taivaan värit vedenpintaan ja taustana oleva metsä sai omituisesti loistavan värityksen. Tällä hetkellä oli elämä todellista nautintoa, kaikki näytti valoisalta, toivorikkaalta. Purjeemme kuvastui räikein piirtein purppuroitua taivasta vastaan, aallot löivät leikkiään veneen kupeisiin ja takanamme levitti jo yö tummaa vaippaansa seudun ylitse.
Meistä tuntui kuin olisimme olleet vanhojen tarujen urheita ritareita; me purjehdimme oudon valtameren poikki tuntemattomiin kohtaloihin tuonne kauvas auringonlaskun maahan.
Me purjehdimme keskellä väylää. Minä en lainkaan muistanut kalastajien venettä olevankaan. — — — Emme ensin tienneet mitä oli tapahtunut, sillä purjeen puomi löi yli ja esti meitä näkemästä, mutta puheesta päättäen, joka sattui korviimme, teimme johtopäätöksen, että olimme tulleet inhimillisten olentojen läheisyyteen, olentojen, jotka olivat harmissaan ja kovasti kiukkuisia.
Harris laski purjeen alas, ja silloin näimme mitä oli tapahtunut. Olimme täyttä vauhtia puskeneet purtemme vanhojen herrojen veneeseen seurauksella, että kukin heistä pallineen ja onkineen keikahti selälleen veneen pohjalle ja heillä näytti olevan täysi työ selvitellessään itseään toisistaan, siimoistaan, koukuistaan ja poimia kaloja vaatteistaan. Toimessa ollessaan he koko ajan kirosivat ja sadattelivat meitä — ei tavallisilla, jokapäiväisillä kirouksilla, vaan pitkillä, huolekkaasti valituilla, pontevilla sadatuksilla, jotka koskivat sekä maallista että tulevaista elämäämme ja käsittivät meidät itsemme, sukulaisemme ja tuttavamme — ne olivat sanalla sanoen oivallisia, tehokkaita ja valittuja kirouksia.